De brvitate vitae

Kaveri soitti ja sanoi, että 5000 euroa on pikku raha siitä että saa tehdä levyn. Että kerran täällä vain eletään. Totuus tietysti on, että jos levyn tekee ja se menee kaupaksi, siitä saattaa muutaman euron kostuakin, tai ainakin kulut saattavat kutistua alle tuon viidentuhannen. Niin tai näin, lupailin olla mukana kuin porkkana kaalismaalla. Minä ja 19 muuta miestä.

'Kaalismaa' sen sijaan tuli sanana eteeni tänään Kuolleita sieluja kuunnellessani. Suomennos oli vähän vanha, sen kuuli, olisi kiva lukea se uutena käännöksenä, kun siinä kuitenkin se kielen runsaus ja vehmaus on kantavana ajatuksena ollut kirjailjallakin. Joka muuten puhuu omalla tavallaan itsestäänkin siinä, kertojasta siis. Eikös näitä Rikoksia ja rangaistuksia sun muita Karamazovin idiootteja ole nyt ihan viime aikoina käännetty taas uudestaan? Kuka tarttuisi Kuolleisiin sieluihin?

Minä tartuin haasteeseen, ja keikkuen menin, vuoroin oman tasoni ylittäen, vuoroin alittaen. Sain kaverin aamulla mukaan jumikseen, jossa siis kantturoin. Häntä hymyilytti, kun kerroin, että paikalla pitää olla kahdeksalta, jotta ehdin ennen kymmentä käydä ohjelmiston läpi. Hän oli itse soittanut parit hautajaiset, mutta ei vielä jumalanpalveluksia. 

Merkittävä osuus seurakuntalaisista, noin kymmenen prosenttia, ilmaisi palveluksen jälkeen tyytyväisyytensä kanttorin suoritukseen. Kehuttiin muun muassa ihanan hitaita tempoja Agnus dei -osassa sekä kauniita virsivalintoja. Muuta ei kehuttu, mutta sekin lämmitti. Loput yhdeksän seurakuntalaista poistuivat kirkosta ennen kuin ehdin alas. Ei sitä kuulkaas tiedä, vaikka kehumisprosentti olisi tuosta vielä noussutkin, jos olisin joutunut heihin törmäilemään. Yksi mummu kurkki ovenraosta juuri kun laskeuduin lehtereiltä alas.

Totuushan on, että poskeni punoittivat ajoittain kovastikin. Kerron yhden tapauksen, sitten menen nukkumaan, rouva meni jo.

Sain tehtäväkseni laulaa "Kunnia Jumalalle korkeuksissa" ja sen jälkeen sitten soittaa tietysti seurakunnalle säestyksen uruilla, maan päällä jne. Ajattelin, että vetäisen kunnian ilman säestystä, niin kuin teinkin. Siinä vain oli sen verran hässäkkää just ennen kuin se kunnia tuli, että en ehtinyt muuta kuin haukata ilmaa ja kiskaista menemään. Olin tosi tyytyväinen siihen, miten flunssaisella äänelläni sain komeasti vedettyä ja reippaasti sen siivun. Sitten seurakunnan osuudessa laskin sormeni näppäimistölle ja yritin soittaa. En ole varma, sainko edes nuotteja silmiini ensimmäisen tahdin aikana, mutta kun sain, huomasin, että laulamme noin duuriterssin ylempää suhteessa nuotteihin. Tähän oli syypää tietysti esilauluni, joka lähti sinänsä mukavasta korkeudesta, muttei sinne päinkään, mistä sen olisi pitänyt lähteä, fissästä. Seurakuntalaulun pätkä oli hyvin lyhyt, mutta kerron, että se tuntui pitkältä. Minulla ei ollut hajuakaan siinä "soittaessani", että mikä olisi ollut oikea sävellaji. Taisin laulaa siitä, mistä sen ensimmäisen pätkän perusteella olisi pitänytkin, mutta urut tulivat jossain alempana, sen minkä tulivat. Ai kauhia.

Mutta että jos kerran elämässä pitää levy tehdä, niin kyllä kerran elämässä pitää tarjoutua kanttorin tuuraajaksikin.

S.