Kuva pinaattikeitosta

Aamu alkoi, kuten tapaavat alkaa, optimaalisesti. Jos on pakko herätä aikaisin, herätään, jos on pyhä, myöhäisempikin heräys tuntuu ani aikaiselta. Eikö kuitenkin ole niin, että noille ani- sun muu sepposen -tyyppisille sanoille on yleensä vain yksi vastinpari, tyyliin apposen auki eikä apposen leveä. Poikkeuksena tietysti supi, jolle pariksi käy sekä -suomalainen että koira. Tuo ani on toinen poikkeus säännössä, jota yritän tässä mihinkään perustamatta perustaa ja perustella, tai ainakin perustaa. Ani tosin on tässä yhteydessä huono esimerkki, sillä ani aikaisin ja ani varhain on melkeen sama. Mutta virallisia ne on, sillä tuo ani aikaisin on siinä yhessä laulussakin, ja ani varhain on muuten vaan. Mutta sen tiedän ihan virallisesti, että mitään sääntöä siihen, miksi ani on erikseen mutta supi yhteen ei ole. Tiedän senkin, että muuan unkarilainen suomessa kauan asunut tiedemies käyttää termiä supiunkarilainen. Siitä on huumori kyllä ihan revittävissä.

Tiedän ihmisen, joka on ilmoittanut harrastuksekseen optimoinnin. Tunnen sielun sympatiaa häntä kohtaan, vaikka kuulinkin, että hän oli pukeutunut typerään t-paitaan tässä jokin vuosi sitten. En muista, mitä siinä paidassa luki, tarkkaan. Mutta kaveri oli erikoinen tyyppi, sukulaisen sukulaisen sukulainen oikeastaan. Aamun optimointi tarkoitti kohdallani paitsi juuri uneliasta heräämistä ja rakon tyhjentämistä, myös nokkosen keittämistä. Päätin keskittyä aamiaisen laittoon oikein, ja jostain kumman syystä en malttanut pysyä ohjeessa tälläkään kertaa. Nokkoskeiton ohjeessa mainittiin pari ruokalusikallista vehnäjauhoa ja saman verran rasvaa. Molempia tuli yllin kyllin ylen määrin. Ja kun maitoa laittaa vain sen litran, mitä ohjeessa sanotaan, niin tällainen heikkolahjaisempikin olisi periaatteessa voinut arvata, ettei se ihan putkeen se vanukas mennyt, ainakaan ihan kapeaan putkeen. Maku oli erinomaista, mutta kun kolme lusikallista oli mahassa, olo oli kylläinen. Vanhempi kuuli sanan nokkonen ja karsasti keittoani, perheen aikuisväestössä oli vallalla henki, että "mä haluan jotain raikasta". Sallitaan se heille. Sallitaan kolmevuotiaalle se, että maha täyttyy kahden lusikallisen jälkeen, vaikka "keitto" varauksettomat kehut sen ensimmäisen lusikallisen jälkeen saikin.

Sitten lähdinkin Marttilaan. Optimoin aikatauluni niin, että vaikka Anna käski minun lähteä kymmeneltä ajelemaan, lähdin 20 yli. Ja unohdin yhden kirjan ja hameen. Optimalismin hengessä käännyin niitä hakemaan, kunnes palattuani 2 km ajattelin, että kai kirja löytyy myös sieltä kirkosta, niin kuin löytyikin. Hametta en siinä vaiheessa ajatellut ollenkaan. Moottoritien haarassa arvoin, ajanko sitä reittiä jonka osaan vai sitä, mitä navigaattori neuvoo. Luotin tekniikkaan, sillä arvelin, että siellä päässä osataan optimoida. Niinkuin tavallaan osattiinkin. Kone kuljetti minua yhä soraisemmalle tielle, kunnes olin Paimionjoen väärällä puolella nokka jokea kohti jonkin vanhan ja suuren maatilan pihamaalla. Kujanteen poskessa oli ikivanha kyltti, joka oli ollut tarpeellinen ilmeisesti heti muinaisen sillan purkamisen jälkeisinä vuosikymmeninä, muttei ehkä enää nykyään. Paitsi minulle se kertoi kaiken oleellisen: joen optimaalinen ylityspaikka autolla ei ole tässä. Sitä sitten etsimään.

Se löytyikin. Illalla Askalassa kuulin, että optimaalisin reitti Marttilaan olisi kulkenut Parantolan ohitse. Optimalismia ikä kaikki. Tavoitteeni oli periaatteessa kello 11, mutta kun tilaisuus, jonka aamenelle olin tähdännyt, kestikin 20 minuuttia kauemmin, minulla on perusteet väittää, että saapumisaikatauluni oli jotakuinkin optimaalinen. Ehdin juuri kuulla häämarssimme, joka soi siis jumalanpalveluksen loppumusiikkina. Kanttoria nauratti jokin kömmähdys, mutta hän sai pidettyä naurunsa sisäisenä. Kanttorin nauru oli siihen saumaan aika optimaalinen. Hämmästyttävän paljon optimaalista tosiaan tapahtui tänään, vaikken asiaa ajatellutkaan sen enempää kun aloin kirjoittaa.

Varsinainen huipennus kaikkinaisen optimaalisuuden yrttitarhassa tapahtui illalla. Keitin maitoa pikku kattilassa, nostin hillitynsuuruisen pinaattikeitonkimpaleen kuuman maidon sekaan ja sekoitin niin, että velli oli optimaalista. Sekoitin koko ajan, ja hella lämmitti keittoa kuumasti mutta olin tarkkana ja selätin peikkoni, pohjanpalon, lukemin kuusi nolla. Ja kuumana höyryävän kuplivan keiton kippasin suureen saviastiaan. Ja perään sitten edellisillan munakokkelia, jonka sekaan tuolloin taannoin olin laittanut pekoninmurusia. Ekaluokkalainen sydämistyi minulle, kun pilasin sen kokkelin kaatamalla valkopippuria siihen vapaalla kädellä suoraan pussista. Tässä yhteydessä lienee reilua tunnustaa, että kritiikille oli sijansa. Ihan pilalla ruoka ei ollut, mutta kyytipoikaa se kyllä kaipasti. Ja kuinka suloisesti toimittikaan nyt maidolla jatkettu pinaattikeitto kyytipojan virkaa. Niin samettista oli ruoka, että alta pois. Optimaalista, etten sanoisi.

S.