Liian paljon

Elämässä tulee aina välillä liikaa. Välillä tuulee liikaa. Kun tulee liikaa, tai on tuulista, niin kaikkea ei kerkeä sanoa sitten, eikä ajatellakaan. Nyt on jotenkin ollut sellaista. Ei välttis muutoksia, muttei sellaista lepoakaan. Yritin minä tuossa yhtenä iltana mennä ajoissa nukkumaan, ja pääsinkin sitten, ja yhdeksän tuntia nukuin. Mutta kun on niin paljon muutakin.

Esim. eilen heräsin ja menin töihin. Töissä sujui ja tökki tasapuolisesti. (Työni on muuten vaikeaa, tietäkää se. Periaatteessa mikään yksittäinen asia ei ole vaikeaa, mutta kun pitää tuhat asiaa olla kohdallaan jotta homma sujuu kuin rasvattu, ja kun ihmisiä ollaan, niin aina jokin asia ei ole kohdallaan. Ja sit jumpataan ees taas turhan päiten.) Kotiin taisin päästä ihmisten aikoina, vaikka Suomen ensimmäisen Bilteman kautta ajoinkin. Ihan fiiliksissäni ostin autoon öljyt ja kolmenlaista lamppua, palaneiden, katsastusmiesten (syksyllä) ja vaimon (kesällä) huomauttamien lamppujen tilalle.

Öljynvaihto sujui oikeastaan rasvatummin kuin koskaan. Kaikki kolme lamppua sen sijaan olivat vääriä. Kaikki. Kun olin kokeilemassa perävaloja, sain revittyä irti alustan, johon lamput kiinnittyvät. Niin pitikin olla, mutta samalla rikoin nipsuttimen, joka pitää lampun paikallaan. Hermot menivät, ja hain erikeepperiä ja liimasin lampputelineen asuinsijoilleen. Ei paljo lamppuja vaihella siellä enää.

Autoon tärveltyi varmaan kolme tuntia. Keskimmäistä lampunvaihtoyritystä suorittaessani ajattelin Noraan Artoa, joka kuulemma sattui sunnuntaina viereiseen pöytään. Miika ja muut humoristit päättivät sitten, että kerromme kukin, millaisissa tärkeissä riennoissa sitä on juostu viime aikoina, ja mitä on kenenkin suunnitelmissa lähiaikoina. Sanotaanko nyt vaikka näin, että ihan kiva sellaiseen huumoriin oli yhtyä, vaikka toisinaan koenkin olevani vähän heikoilla kun oikein humoristien joukkoon joutuu.

Sanottakoon tähän väliin tarina Armas Järnefeltistä, jota Vesa Siren käsittelee tuoreessa tieto-finlandiassaan siinä missä muitakin suomalaisia kapellimestareita. Armas oli herrasmies, mutta tuohon aikaan miehuuden mittarina pidettiin sanan säilää. Kuka ilkeimmin viilsi, nautti suurinta arvonantoa, tai ainakin luuli niin tekevänsä. Yhden tarinan mukaan Armas kurmuutti orkesteriaan (HKO) rumasti, ja kun tätä oli jatkunut aikansa, konserttimestari Lepo Laurila nousi vastarintaan joukkojensa puolesta. Armaksen vastaus oli välitön: Nyt pidetään tauko ja otetaan lepo.

Toisen kerran orkesterin solistina oli italialainen huilisti, Orlando sukunimeltään. Hän teki jonkin ehdotuksen, miten heidän tulisi orkesterin kanssa soittaa yhdessä. Taas Armas kuittasi välittömästi: Da capo ma senza parlando Orlando! (Uudestaan, mutta ilman puhuvaa Orlandoa / Orlandon puhetta)

Niin kuin voi kesäpäiväänkin mahtua sadetta, tuulta ja viimein aurinkoa ja tyventä, niin mahtui eiliseenkin sitä ja tätä. Lamppuja vaihtaessani teki mieli puhua rumia ja potkia auto palasiksi. (Olli Saarela muuten joutui vastuuseen kertoessaan mieliteostaan lehden palstalla; hänen teki mieli vetää Eero Heinäluomaa turpiin.) Autotaistelun jälkeen menin saunaan poikieni kanssa. Kuopus riisui itsensä pukuhuoneessa hyvissä ajoin, käväisi saunassa ja huusi sitten saunan eteisen ovelta jatkuvasti, että tulkaa jo taunaan. Teimme iltapalan valmiiksi saunassa syötäväksi, ja mussutimme fatserin kaurapuikuloita kukin lauteilla istuen. Voita oli runsaasti jokaisen leipäparin välissä, ja kalkkunaakin kohtalaisesti. Meillä oli kahden litran vesipullo, jonka yhdessä joimme tyhjäksi. Kyllä löylyssä on hyvä juoda vettä! Minä join jämät, ja sain suuhuni leivänmurusia, joita kolmevuotias oli leivästä jauhoista suuta kostuttaessaan vuotanut pulloon. Kun murusia ilmestyi suuhuni, mietin hetken, mitä niille teen, ja päätin nielaista. Lapsena mietin, että jos juoma tulee pissana ja ruoka kakkana, miten maha erottelee nesteen, jossa on kokkareita. Silloin en muistanut ajatella sitä ajatusta uudestaan. Pesin poikani puhtaiksi, ja he juoksivat sitten sisälle.

Sain tainnutettua lapset, pukeuduin ja kävelin kirkon vieressä olevaan siunauskappeliin, jossa oli luvattu olevan iltamusiikkitilaisuus, drömlikt musik. Se oli sitä todella. Tuo meidän kanttori, Satomaan Tomi, on sellainen muusikko, että hänen kyydissään ei koskaan tarvitse pelätä. Nytkin siellä soi Mendelssohnin urkusonaatti numero IV d muistaakseni. Koraali ja kuusi muunnelmaa. Vater unser im Himmelreich, niin vaikea, että harjoittelemalla osaisin minäkin sen ensimmäisen osan soittaa. Mutta ans olla, kun tuli niitä seuraavia osia, niin kyyti oli hurjaa. Mutta kuten sanoin, niin ei pelottanu. Eikä oikeastaan pelottanut sen Kuorikoskenkaan kyydissä. En ollut aikaisemmin kuullut hänen lauluaan, että sikälikin oli mukava istua ja kuunnella. Alussa oli se Waltarin tekstiin sävelletty Natsarealainen, Taneli Kuusiston tekele. Siitä kerran Ilkka, poika-Ilkka siis, sanoi että aika harvoin kuulee ihan täydellisen puhdasta esitystä, ja piti Isokosken Soilen mokomaa sellaisena. Tuossa Kuorikosken laulannassa ei kyllä minun korvaani mitään häiritsevää kuulunut sen puhtaudenkaan puolesta, muusta nyt puhumattakaan.

Esittivät myös sen Kirkkomaan vanhat mummot. Meillä tuli rouvelin kans tässä viikko sitten vähän ränää siitä, onko kyseinen laulu surullinen vai ei. Minusta ei, kun siinä sanotaan lopussa, että "on kaikki hyvin, hekin kohta lähtee". Kappelissa istuin ruotsinkielisen seurakunnan kesäkanttorin vieressä, ja kysyin hänenkin mielipidettään asiasta. Hän hoksautti, että varsinainen laulu kulkee nousevaan intonaatioon sävelletystä fraasista toiseen, eikä sitä voittokulkua oikeastaan pysäytä mikään, vaikka viimeinen intervalli onkin sitten, ihan lopussa, terssi alaspäin. Että ehkä Oskar, sukulaismieheni, on ymmärtänyt jotain enemmän runosta mitä sitten joku toinen. Toisaalta kanttori mietti, että miksi ne mummot sinne aina raahautuu, hautojen muistokirjoituksia tavaamaan. Minä tuumasin, että vähän tällaista hankkikaa elämä -meininkiä siinä voisi myös olla havaittavissa. Tässä tämä on, Pohjanpäätä.

Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot

ja myssyin alla välkkyy valkohapset

he tulee toivottamaan hyvää yötä:

kas täällä nukkuu lapset, lastenlapset.

He kaikista on yksin eloon jääneet,

he itkeneet on paljon kyyneleitä,

nyt surunsa jo ovat ammoin laanneet,

nyt pyhä, kirkas rauha varjoo heitä.

He tulee mustissansa joka ilta

ja vapisevin käsin portin avaa

ja käyvät hiljaksensa hautain keskeen

ja muistokirjoitukset lasten tavaa.

Ja uudestaan ja yhä uudestansa

he muistelevat läpi elämänsä.

He niitä, jotka jo nyt ovat täällä,

on kerran sylkytelleet sylissänsä.

On kaikki hyvin, hekin kohta lähtee,

jo nukkuu lapset sekä lastenlapset.

Käy hiljaa päätä nyökkäin vanhat mummot

ja myssyin alla välkkyy valkohapset,

Kanttori oli tuttava takaa vuosien, joten päätin pyytää häntä kylään. Sitä ennen päätin pelata avoimin kortein, kuvainnollisesti, ja sanoin, että aion pyytää Tomia saunomaan, mutta jos ei Tomi lähde saunomaan minun kanssani, kanttori voisi tulla meillä käymään ja vaikka mennä itsekseen sitten saunaan. Tomi ei lähtenyt, vaikka naamasta näki, että saunan tarpeessa se oli, oikean puusaunan. Kiireiset miehet nimittäin ovat puusaunan tarpeessa. Kävelimme meille, ja koska tiesin kanttorin musiikinystäväksi (olen varmaan todennutkin joskus, että kaikki kanttorit eivät ole musiikin ystäviä) häntä ei kauaa tarvinut yllyttää musisoimaan. Soitimme ja lauloimme, ja muu perhe nukkui tai valvoi, mutta oli sängyssä yhtä kaikki. Lopetimme myöhään, kun olin laulanut ääneni käheäksi. Ei siihen ihmeitä tarvita nykyään. Mutta niin paljon siitä nautin, musiikista, että laulan silläkin uhalla, että ääni käheytyy. Missäs runossa sitä sanotaankaan, että "Olen itkenyt silmäni sokeiks?" Olen laulanut ääneni käheiks.

Siihen se sitten päättyi. Tänään patistelin poikia nukkumaan.

Isä: Nyt saa loppua syöminen ja varsinkin leikkiminen.

3-vuotias: En mää leiki enää.

7-vuotias: Pelko saa ihmeitä aikaan.

Seitsemänvuotias oli koko illan nenä kiinni Kilon toinen poliisi -nimisessä vitsikirjassa. Välillä tuli aikamoisia nauruja, ja oli hyvin palkitsevaa nähdä lapsi niin hyväntuulisena. Toisinaan hän vain luki niitä juttuja läpi, eikä nauranut ollenkaan. Munansaannokset, kuten nasta muumio, naurattivat häntä ihan hirveästi. Samoin Jukka Karsikas. Minulle uusi 'hintalappu' ei häneen kolahtanut, mutta naurahdin itse siinä kohtaa tahattomasti.

Näille me kans sit nauretaan aina yhdessä pojan kanssa.

Mutta huomaan, että levottomuuteni tähden en osaa kirjoittaa ehjää tarinaa. Kritiikittömyyteni itseäni kohtaan on paitsi heikkouteni, myös vahvuuteni. Tiedän puolentoistatuhatta tusinaa ihmisiä, joilta tämän tasoinen "teksti" jäisi julkaisematta, olipa alustana mikä hyvänsä. Näillä mennään täällä, kuitenkin.

Sitäpaitsi tänään törmäsin ajatukseen, joka on tavallaan tietoa, ja joka siksi on hyvä jakaa. Kun nykyään digitaalisuus on sormeiltavaa, niin digitaalinen, joka viittaa laskettavissa oleviin yksiköihin, pohjautuu latinan sanaan digitus, joka tarkoittaa sormea. Kai niillä sormilla sitten on joskus laskettukin.

Blääh.

S.