Maailmoihin kuulaampiin

Kun joku vanhan kansan ihminen suomensi sen laulun "An die Musik" sanat, minkä lie göötten tekemät, siihen päätyi muutama ylevänjylhä juttu. Muistaakseni runoilija puhui musiikista, joka kuljetti kuulijan "ein bessre Welt entryckt" eli parempaan maailmaan. Minusta se on hyvin sanottu, tavallaan niinkuin suoraan, runollista konstailevuutta (jota tänään havaitsin sattumalta muuten Viljo Kajavan polveilevasti rupattelevissa runoissa) vältellen. Suomentaja ei sen sijaan ole malttanut pysyä housuissaan, vaan ilmoittaa meille oman tahtonsa ja näkemyksensä siitä, mitä musiikki tekee tai teki runoilijalle: "Vei maailmoihin kuulaampiin".

Mozart kuitenkin tekee sen, vie maailmoihin kuulaampiin. Sen voi todeta kymmenien eri teosten äärellä. Yksi kestosuosikeistani on c-mollipianokonsertto, sen kohtalokkain, surumielisesti alistuvin siiveniskuin käynnistyvä kolmas osa eritoten. Olen muistaakseni vallan lehtien palstoillakin suositellut ihmisiä kuuntelemaan siitä Gouldin Glennin tulkintaa. Se musiikki ei puhu sitä, mitä Glenn itse: Mozart kuoli mieluummin liian myöhään kuin liian varhain. En ole koskaan kuullut konserttoa oikeasti. Leikisti olen kuullut vaikka kuinka monta kertaa. Omassa levytyksessäni pianistina on Barenboim, ja se on niin kauan hyvä kunnes vertaa. No niin, siinäs näitte, ei kannata verrata. Minulla tosin on tapana ajatella, että hyvin menee jos vertaa.

Klassisen musiikin suosituin blogi muuten on tämä, ja tämän samaisen Alex Rossin kirjoittama samaisenniminen muksunpaheva paksunmuheva kirja on käynyt kaupaksi kuin häkä, mikä on ilman enempiä suomen kielen, kauppatieteen tai palomiehen opintoja todettavissa epäkelvoksi ilmaisuksi. Mutta jos noin sanoisi, tulisi todennäköisesti tarkoittaneeksi paras- tai parsamyyskentelijää eli bestselleriä, missä tietysti selleri viittaa selleriin, joka on parsan läheinen ja persiljan kaukaisempi sukulainen, mikä puolestaan on tieto, jonka wikipedia vahvistaa tai on vahvistamatta.

Jos Ross olisi esimerkiksi minuntasoiseni englanninniekka, saisin hänen blogeistaan ja muistakin teksteistä paljon enemmän tolkkua. Mutta jos kirjoittaa New Yorkeriin päätoimisesti, pitää osata muutakin kuin tankeroa. Tankerovitsi on muuten hyvä sana. Se ranskalainen ranskalaiskasvoinen poikamainen kuusikymppinen mies, jonka tänään tuon rouvelini kanssa tapasimme, puhui vähän niin kuin tankeroa, mutta herran suomen ilmaukset olivat tavattoman rikkaita silti. Hän oli ilmeisesti naimisissa suomalaisen ranskankielenopettajan kanssa. Tämä hyvin sivistynyt ja keskusteluista, debatismista sekä kulttuurista apo aidosti kiinnostunut herrasmies oli ollut toimittajana vuosikymmenet, mutta kyllästyi sitten siihen, että hänen piti olla jotain tiettyä mieltä, kun hän oli jonkun lehden palkkalistoilla. Siksi hän heittäytyi vapaaksi toimittajaksi, tekee johonkin radioon ranskankielistä juttua ja saa nykyään sitten kritisoida milloin mitäkin ja tuolloin tätäkin. Hän alkoi puhua ja puhui ja puhui, ja sitten hän sanoi, että minä puhun liikaa ja juoksi saman tien katsomaan, etteivät kroissantit pala uunissa. Kertakaikkisen sympaattinen mies, juuri sellainen ranskalaishabituksinen herrasmies, jollaisia pitäisi kaikkien ranskalaishabituksellisten olla. Jos olen joskus yksin keskellä päivää Turussa vailla velvoitteita, menen varmasti hänen kahvilaansa, ostan eurolla (ihan totta!) minikroissantin ja suomalaisen kahvin ja juttelen hänen kanssaan, jos vain on aikaa. Mies oli tavallaan kyllä senkin oloinen, että pihkatappi puheripulin edestä irtosi, ja ennen irtoamistaan tappi oli ollut paikallaan jonkin aikaa. Kielen tankeroutta hän pyyteli vähän anteeksi, kun suomea kuulemma ei ollut vielä sille päivälle ehtinyt puhumaan. Menkää ihmeessä käymään Aninkaistenkadulla sijaitsevassa Cafe Voltairessa. Siellä se on se lystikäs mies, joka ihmetteli monen muun maailman seikan ohella sitä, miksi suomalaiset ovat niin välinpitämättömiä menneisyyttään ja kulttuuriaan kohtaan. Ilkeä ja pahantahtoinen hän ei ollut, päin vastoin, mutta penäsi oikeutta kritiikkiin ja keskusteluun. Sitä kuulemma ranskassakin harrastetaan runsaasti ja jo varhaisilta koululuokilta.

Niin, sen vain ajattelin, että koska suomi on niin kaunis kieli, ei sitä puhu kovin moni ja siksi suomeksi ei näin muodoin ole olemassa klassisen musiikin blogeja. Kemppinen yrittää joskus, mutta pääosin hän puhuu patenteista ja älyköistä, joista en ole kumpaakaan. Mutta jos nöyrtyy lontooseen, saa paljon hyvää luettavaa, mm. klassisen musiikin blogeja. Se Bellsin kaveri, mikä lie Hakulinen, muuten voisi alkaa ihan hyvin pitämään blogia klassisesta musiikista. Hän on yksi tieteleväisimpiä musiikinrakastajia joita tunnen. Naantalin kanttorikin tietää muuten aika paljon.

S.