Kyllä nyt on syötävää. Ensin tein mustikkapiirakan. Yritin yksinkertaista, mutta kun vuoka oli puolikas reseptintekijän vuoasta, tein kaksi laattaa. Sitten tulivat vieraat ja toivat oman piirakkansa mukanaan. Vanhinta lastamme huvitti hirveästi se asia, kun kyse oli vielä jokseenkin samanlaisesta piirakasta.
Vieraiden piirakka syötiin ja omat jäivät pyörimään pöydille ja jääkaappiin. Sitten tein valtavan vuokaruoan. Keskimmäinen ei maistanutkaan (ei tykkää perunasta), vanhempi söi solidaarisuussyistä ja ehkä nälän takia yhden annoksen (momenttia toi myös reunaehto, että vasta ruoan syötyä pääsi kalaan (josta ei sitten tullut sintin sinttiä, mutta ei se mitään)). Perheen aikuisväestökään ei hurrannut ruoalle, vaikka itse pidin siitä. Pihvinä tapauksessa joka tapauksessa oli, että ruokaa oli paljon ja syöjiä vähän. Vuoka sisältöineen kummittelee jääkaapissamme yhä.
Sitten tuli Anna. Anna toi Sacherin ja pasteijaa leipomosta, joka on puolivälissä heitä ja meitä. Ja vaikka niitäkin syötiin ihan kiitettävästi, niin yli niitä jäi.
Tänään on esikoisen kahdeksanvuotissyntymäpäivä. Tulin epähuomiossa luvanneeksi kinuskikakun hänelle synttäreille, ja tässä sitä nyt ollaan. Mutta onpahan syötävää kerrankin.
Chopinin F-molliballadi on surullista musiikkia, johtuu ehkä tuosta sävellajista. Antti Siirala soitti sen Erkki Toivasen muistokonsertissa, ja ihan hyvin soitti. Olin poikien kanssa kalalla torstaina, kun muistin, että konsertti tulee radiosta. Tämän kappaleen takia kannatti lähteä kalastusmaisemista ystäväperheen pihamaalta ajoissa pois. Myöhemmin kuuntelin yötubesta Horowitzin soiton, ja voi, miten myrskyisä se oli. Ja sitten kuuntelin Rubinsteinin, ja se oli pianismina jokseenkin sitä, millaiseksi Arto Satukangas toisessa radio-ohjelmassa Rubinsteinin Chopin-soittoa luonnehti: korutonta ja siksi niin hyvää ja merkityksellistä. Minulla on yhä yölukemisena Rubinsteinin Hurja nuoruuteni, ja tälläkin kertaa musiikkikirja tekee sen minkä aina ennenkin; ohjaa musiikin äärelle. Mutta narsisti puupää tuntuu tämäkin pianisti olevan ;) edellinen samanlainen "elämys" minulle oli Horowitz, jonka elämäkerta on niin ikään suomennettu.
Placido Domingo sen sijaan säväytti, harmi etten voi enää vinkata sitä Areenassa vanhentunutta dokumenttia, jossa hän esitteli kymmenkunta mieleenpainuneinta oopperaroolia, joita hän on laulanut. Mies oli jotain ihan muuta, mitä olen ajatellut hänen olevan. Aidon oloinen, ja jollain tavalla vaatimaton, tai ainakin niin vaatimaton kuin yhtenä maailman suurimmista laulajista ja tenoreista pidetty ihminen voi olla... Ennakkoon pisteitä tietysti nostaa se, että laulaja uskaltaa ottaa kapellimestarin puikon käteen.
Siiralan mainitsemani soitto muuten löytyy täältä noin 47 minuutin kohdalta. Päivän Fingerpori sen sijaan löytyy täältä.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti