Keskinkertaisuudesta

Tässä keskinkertaisuudessa on muun muassa se hyvä puoli, että säännönmukaisesti ja tiuhaan tahtiin tapaa itseään edistyksellisempiä ihmisiä. Muun muassa sunnuntaina olin samassa tilassa tällaisen ihmisen kanssa ;)

Olin tilaisuudessa, missä psykiatrian asiantuntija puhui pedofiliasta ja insestistä. Kiihkottomasti ja uhrin asemaa syvältä ymmärtäen. Aivan niin kuin aiheesta pitääkin puhua. Tai pitäisi.

Hän mainitsi muun muassa, että mitä törkeämmän asteinen seksuaalinen teko, sen varmemmin tekijä kieltää kaiken. Puheenvuorossa ollut mies mainitsi myös, että usein tekijän ympärille jää joukko ihmisiä, jotka eivät voi uskoa tapahtunutta, eivätkä siksi uskokaan. Ajatella, että syytöntä miestä näin rangaistaan.

Ihminen on tällainen. Kun elämä on rakentunut jonkunlaisen kivenmurikan varaan, ei ole kivaa jos joku tulee keikuttamaan perustusta. Jos naapurin pekka on meidän ihana naapurin pekka ja aina tehnyt vain hyviä asioita ja nyt hänet viedään linnaan, on helpompaa väittää uhria valehtelijaksi kuin kohdata tämä kipeä asia. Voi käydä niinkin, että äidin on hyljättävä lapsensa näin kipeässä asiassa, jotta saisi minänsä pidettyä koossa. Jos kuitenkin kävisi niin, että paineen alla tulisi nyökättyä totuuden suuntaan hyväksyvästi, mitä jäisi jäljelle? Ehkä ei paljon mitään. Mutta on niitä elämiä ennenkin rakenneltu ihan peruspalikoista uusiksi. Kivaa se ei ole eikä helppoakaan, ja yksinäistä hommaa kuin mikä, vaikka ihmisiä pörräisi ympärillä kuin banaanikärpäsiä keittiössämme syyssadon aikaan.

Ihmisten sairaus toimii niin monessa muussakin asiassa ihan samoin. Viestintuojat ammutaan. Pää työnnetään yhä syvemmälle pensaaseen siinä vaiheessa, kun tulee mahdollisuus katsoa totuutta silmiin. Elämä tosin antaa meille viestejä vääristä elintavoista kroppakaupalla. En tarkoita ruokavalioasioita. Epärehellisyydessä tai erilaisessa sisäisessä tai ulkoisessa epätasapainossa eläminen on niin raskasta, että siitä on ennen pitkää luovuttava. Mitä moninaisimmat vaivat ja ahdistukset ovat ihmisen ja hänen jälkeläisensä kimpussa niin kauan, kunnes totuutta katsotaan silmiin. Voi olla, että tämä vie sukupolvia, mutta jokainen ihminen kantaa omaa taakkaansa täällä maisella matkallaan, ja siinä kai piilee elämän ihmeellisyys. Ja kun vapaus tulee, se tulee.  Yhden vapautuminen voi johtaa myös lähipiirin parantumiseen. Selvää tietysti on, että sairas ympäristö hylkii sitä, joka alkaa toipua, mutta siitäkin huolimatta. 

Olen tavannut tällaisia vapaita ihmisiä. En muista, olenko tännekin kirjoittanut muuannesta siivousyrittäjästä jonka tapasin kuukausi sitten. Hän puhui minulle välittömästi omasta menneisyydestään, ja kertoi olevansa viinaa sietämätön mies. Keskustelun lopuksi ihmettelin ääneen, että hän tosiaan voi puhua elämästään ja alkoholismistaan noin vain, rehellisesti ja suoraan. Se oli kuulemma ainoa vaihtoehto. Valheet ja muut kiertotiet oli jo kokeiltu tuloksettomina.

Tämä itseäni viisaampi ihminen sanoi, että niistä teoista, joita ei itse ole tehnyt ja joista ei ole vastuussa, ei tarvitse tuntea syyllisyyttä eikä häpeää. Jos naapurin Pekkaa viedään, niin minun ei tarvitse hävetä. 

Ylivoimaisesti suurin osa lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tapahtuu perhepiirin sisällä. Ilmiön nousu julkiseen keskusteluun on hyvä asia, mutta luulen, että nämä rikokset tehdään jatkossakin visusti salassa. Se, mitä julkinen keskustelu asiasta voi parhaimmillaan tuoda, on suuren yleisön tietoisuus ja ymmärrys hyväksikäytön 'prosessista', typerää sanaa käyttääkseni. Jos uhri esimerkiksi kaksikymmentä vuotta hyväksikäyttöä sisällään kannettuaan uskoutuu asiasta sinulle tai minulle, koittakaamme sietää ja kuunnella. Mainitsemani viisaan miehen mukaan tavatonta ei ole, että uhrin tarina kielletään, tai huomio tavalla tai toisella kohdistetaan tekijään uhrin jäädessä tässäkin vaiheessa yksin. 

S.

Ps. Poltin illan päätteeksi puolitoista pesällistä puuta pönttöuunissa. Kesän jälkeen uuni on kylmä ja tuprutti ankarasti savua sisälle. Ovet ovat seljällään, samoin ikkunat, ja kuljen sydän syrjälläni täällä talossamme muun väen nukkuessa. Omaa kurkkuani kiristää ja silmiä kirveltää tämän savun takia, mutta tuossa vieressä hengittävän kolmevuotiaan tuhinaa kunnellessa yritän vakuuttaa itseäni siitä, että häkä ei kirvele silmiä eikä kutita kurkkuvärkkiä. Toivon, että ensi kerralla uuni vetää jo paremmin.