Kun lapsi lapsi oli

Kun olin lapsi, luin Aku ankan taskukirjoja. Niitä samoja kirjoja ilmestyy yhä, mutta en minä niitä ole lukenut vuosikymmeniin. Muistan, miten isä kävi Hämeenlinnassa opiskelumatkoilla, ja palatessaan toi sitten joskus minulle niitä taskukirjoja. Se oli hirveän kivaa. Joka toinen sivu oli värillinen ja joka toinen ei, ja joka toiselle kuoppaa kaivaa. Luin niitä sängyssä, ja taisi olla niin, että alkuun tuli luettua vain ne värilliset sivut. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun väriä rupesi olemaan joka sivulla. Silloin elettiin ilmeisesti sitten huiman kasinotalouden aikaa, 86 tai jotain sinne päin.

Ne kirjat olivat tuttuja ja turvallisia. Samat kaavat toistuivat, ja voi olla, että toistuvat yhä näissä nykyisissä. Yksi hiljaisen hymyn aihe oli jo tuolloin minulle se kehä, jota Roope-Setä (vai onko se Roope-setä?) aina tallasi. Hänellä oli jokin murhe, ja Aku joko sattui paikalle rahasäiliöön (jonka tontilla oli siis lukuisa määrä niitä Häivy -kylttejä ja muita) tai sitten hänet haettiin paikalle kotoaan. Ja joskus Aku tuli mielellään, ja jos ei tullut, niin Roope uhkasi panna velat perintään, ja sitten Aku tuli.

Minulla tuli mieleen tuo lapsuuden muistikuva Roopen mietintäkuljentakehäurasta, joka siis oli kulunut lattiaan. Rouveli kertoi jonain aamuna nimittäin nuoremman poikamme kävelleen pitkään ympyrää ruokasalin lattialla. Pää oli ollut riipuksissa ja vastoin tapojaan hän oli vaiti jonkun tovin. Äiti arvasi, että poika on paitsi alla päin, myös pahoilla mielin, ja tiedusteli kautta rantain, mistä on kysymys. Poika jatkoi tallustamistaan, ja totesi alistuen: Ei oo mittään tekemittä.

Taisto Summasella on vähäsen äitelä, mutta oikeasti aika koskettava runo (Jos taide on liian helppoa, niin sitä pitää aina haukkua äiteläksi vaikka se oikeasti tuntuisi miten hyvältä vaan; näin voi ehkä saada uskottavuutta lisää). En kehtaa koko runoa kirjoittaa, mutta tässä kaksi säenippua, säkeistöä:

"Ei utele sinulta mitään,
hän sydämin käsittää,
nyt riemuko paisuttaa rintaa
vai kipuko kirveltää.

Ei lohduta. Hänhän osaa
kuin äidit osaavat vain
sanoin arkisin keventää
mielen, pois murheesi karkottain."

En tiedä, miten sillä kertaa äiti onnistui haihduttamaan pojan murheen, mutta haastavaa se on isällekin joskus, kun tästä murheesta on kyse;) Lapsi elää joko täysillä, tai sitten ei elä ollenkaan. Viimeksi tehtiin omenahilloa, ja hän teki siinä rinnalla omaa keitostaan omenista. Kun sitten jossain vaiheessa piti panna stoppi sille ruoka-aineiden kippaamiselle sinne rinnakkaiskeitokseen, niin pojan mieli meinasi murtua ihan kokonaan. Onneksi sekin tarina päättyi ihan onnellisesti, ja hän sai iltansa päätteeksi nesteessä lilluneet ja keittyneet omenalohkot lopulta lautaselleen, ja puuroa päälle.

S.