Ihmiset sanoo mahalaukkua vatsalaukuksi. Jos olen ymmärtänyt oikein, kyseessä on hyperkorrekti ilmaus. Vastaavanlaista hyperkorrektiivisuutta on ilmassa silloin, kun kuuluttaja toteaa, että "Puheen tulkitsee alokas se ja se" vaikka kyse on tulkkauksesta.
Se, mitä ihmiset kutsuvat vatsalaukuksi ihan vain sievistelymielessä, se oli perjantaina tyhjä minulla. Kirsi Virtasella sen sijaan on tapana sanoa aina tuo "se" toistaen, jotta attribuuttiviidakossa pysyisi kuvailtavan "sen" jäljillä paremmin. Se on ihan hyvä tapa se. Toinen tapa on selkeyttää lausetta, eikä sekään huono tapa ole. Lehteen kun kirjoittaa ei saisi olla juuri seitsemää sanaa enempää kahden pisteen välissä. Lukijan älykkyyttä ei koskaan voi aliarvioida, tapasi eräs päätoimittaja sanoa, ja kai se siihen jotenkin liittyy. Kun sitten eräs toinen päätoimittaja tuli kyseiseen lehteen 200. vuosikymmenen loppupuoliskolla, hän kuunteli suu auki kun siellä ja täällä mainittiin, miten joskus Kekkosen aikana tehtiin sitä tai tätä. Kotona uusi päätoimittaja kertoi miehelleen kauhistuneena, miten se uusi työpaikka on vanhakantainen ja maalaisliittolainenkin varmaan, kun siellä muistellaan tämän tästä Kekkosen aikoja. Pian tietysti paljastui, että Kekkonen oli ollut lehden päätoimittajana muutamia vuosia sitten, eikä kyseessä ollut Urho. Tuolloin Urho oli kuollut.
Tyhjän vatsan saa täyteen syömällä. Jos on mahdollisuus, tällainen vähävarainen ihminen hakeutuu halvan ruoan ääreen, ja niin tein minäkin perjantaina. Opiskelijaravintoloissa minulla on varaa elellä herraksi kuin pygmillä, ja kun ne siellä usein säännöstelevät niitä "countable" -mallisia ruokia (tosin syön niin usein kuin mahdollista "uncountable" -mallisia ruokia, mutta aina ei löydy sopivaa) ilmoitan rehvakkaasti aina, että nostelen lautaselleni tupla-annoksen proteiiniruokaa. Esmes siis seitsemän lihapullan sijaan nostelen kyytiin 14, tai kahden friteeratun seidin sijaan otan tarjoilijaneidin silmäin alla kyytiini neljä friteerattua seitiä. Parasta on tietysti lasagne, jota otan kyytiin niin paljon kuin kehtaan. Toisinaan tavara laskeutuu laakealla lautasella niin, että noin minuutti lastaamisesta se alkaa valua reunusten yli. Toivon aina, että tässä vaiheessa saisin olla jo pöydässä. Jos minulla on ylitsevuotavainen ruokalautanen, en koskaan hakeudu haastelemaan tuntemattomien kanssa. Vähän vaikeaa se on muulloinkin, sillä suomalaiset ja etenkin suomalaiset opiskelijat tahtovat olla kovin ujoa kansaa. Jos ravintola on täynnä, menen yleensä vastapäätä jotain yksinäistä ihmistä syömään. Kun olen muutaman suupalan työntänyt kupuun, kysyn tai kommentoin jotain. Viimeksi kohdalle sattui nainen, josta ei saanut mitään irti. Sen verran kuitenkin, että fysiikkaa opiskeli ja lääkikseen aikoi, ja kirjoista ja lukemisesta piti, mutta mutta... ja minä jatkoin hänen lausettaan ja yhdessä totesimme, että valintakysymys se sekin on, vaikka jotain muuta toisinaan väitetään. Toki myönnän, että jollekin lukeminen on valinta perheen laiminlyömisen ja -lyömättömyyden välillä, mutta luovuudella voi päästä pitkälle, ja jos kykenee lyhytkestoisiin lukurypellyksiin, voi kirjoja kahlata muuta elämää kahlatessa. Muuan Jari, perheenisä, vaimonsa kertoman mukaan aina lapsia hyssyttäessään piti kirjaa käsissään. Minäkin muistan tuota _keskimmäistä_ hyssyttäessäni Oulussa kävelleeni pienessä olohuoneessa. Tapani oli nostaa jalkalamppu hyllyn päälle ja laittaa kirja avoimeksi siihen valoon, ja siitä sitten lukemaan, ja vaivihkaisesti liikahtelemaan.
Vaalien alla kyselin yhdeltä jos toiseltakin vastapäätäistujalta, että ketä sitä pitäisi äänestää. Kukaan ei sanonut minulle yhtäkään nimeä. Perjantaina satuin pöytään, jossa istui Kaikku. Kaikun tunnen vuosien takaa, ja vaikka hän ei kovin iso ole vieläkään, niin iältänsä aikuinen. Ennen hän oli lapsi. Kaikun vieressä istui hänen viulunsoitonopettajansa, jolla oli tutun kuuloisia kokemuksia elämästä. Oli kolme lasta ja oma elämä ja talo ja tontti ja kaiken piti olla järjestyksessä ja ilmeisesti olikin, paitsi että kokemus oli, että ei ole, ja koko ajan hänen piti sitä entropiaa vastaan taistella. Ja hän tietysti valjasti miehensäkin siihen hommaan, jopa niin, että kun mies tulee väsyneenä töistä kotiin, hänet komennetaan hommiin, ja viulisti kertoi nauraen, että hänen miehensä toisinaan purnasi, että kaikki muut tavalliset ihmiset voivat työpäivän jälkeen rötkähtää sohvalle lukemaan hetkeksi jotain, että miksi heillä ei näin. Kai näin olikin, ja ymmärsin että ihan hyvinvoivaa meininkiä siellä oli ainakin päällisin puolin, mutta kovin kiireiseltä vaikutti se hänen elämänsä. Kerran erehdyin sanomaan töissä minua organisaatiossamme ylempänä olevalle kaverilleni, että on aika kiirettä eikä oikein ehdi tehdä kaikkia töitä, niin sain kuulla, että lähtökohtahan on että töissä on kiire ja vapaa-ajalla levätään. Toki muutakin kuulin. Mutta ei ole hyvä jos viulistilla on ensin töissä ja opiskeluissa kova kiire ja sitten on kamalan kova kiire kotona. Minä kerroin, että yritän toisinaan tuoda vaivihkaa muitakin vinkkeleitä esiin silloin, kun nämä asiat joskus nousevat perheessämme esiin. Ja hän kannusti minua jatkamaan aljetussa opissa, ja kertoi, että joskus on kuin häneltäkin suomukset olisivat putoamaisillaan silmiltä, ihan vain ulkopuolisen herättelyn ansiosta. Mutta sitten hän yleensä toteaa miehelleen, että puhutaan näistä lisää sitten kun talo on siisti...
Mietin tänään, että kukakohan kirjoitti ensin "pelastukoon ken voi" tai "pelastautukoon ken voi"? Sen täytyy olla kirjoitettua kieltä, kukaan ei totea noin silloin kun on noin toteamisen aika. Muistaakseni olen lukenut sen muodossa "pelastukoon" vaikka sitä muotoa käytettäessä ei varsinaisesti anneta subjektille kovin paljoa valtaa. Pelastettava pelastuu, pelastuva pelastautuu. Laiva lastautuu.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti