Happi loppui

Kulttuuripääkaupunkivuodesta ei välttämättä jää minulle mitään käteen. En pidä sitä kovin kummoisena juttuna, enkä odottanut sen antavan minulle mitään ihmeempää. Kaikki, mitä olen saanut, on ollut niin sanottua plussaa. Se, minkä olen saanut, ei siis ole jäänyt käteen, vaan on ollut sen hetken sitä mitä on, ja vaipunut sitten sinne, minne eletyn elämän kuuluukin vaipua.

Eilinen oli silti jotain. Olen pariin otteeseen yrittänyt päästä mukaan studia generalia, taisi muuten olla studia litteraria, no, sellaiseen luentosarjaan. Harmitti kuin rampaa leijonaa kun ensimmäinen osa meni sivuitse. Olisin niin kovin mieluusti kuunnellut Helena Anhavan ajatuksia siitä, "miten kirjani ovat syntyneet". Toisella kerralla puhuivat toista kotimaista ja minulla oli muutenkin paljon parempaa tekemistä. Eilinen onnistui, kiitos huikean lastenhoitajamme. Istuin kuuntelemassa kahta kirjailijaa. Vähintään yhtä suurta hupia oli seurata kypsäikäisiä (sanokaamme kuusissakymmenissä) aidosti fiinejä leidejä edessäni, jotka nauttivat silminnähden siitä, että saivat nähdä niin läheltä humoristikirjailija Simo Hämäläisen. Hänen tunnetuin teoksensa lienee Kätkäläinen. Siitä on tehty TV-elokuva. Joko TV kirjoitetaan pienellä? 

Hämäläinen oli ihan hyvä esiintyjä. Yleisöä oli ehkä 30, enintään. Uskon aina, kun ihminen sanoo jännittävänsä esiintymistä, vaikka yleensä näin sanojat eivät näytä jännittämistään. Hämäläinen näytti, sillä hän puri alussa takahampaitaan yhteen niin että lihakset pullistelivat leukaperissä. Mutta illan edetessä se tyhjänjauhanta loppui. Hän oli oikein mukava mies, itsensä kokoinen. Lopussa me narujoogattiin, ja se on sosiaalisesti aika haastava juttu saada yhtäkkiä yleisö naurujoogaamaan. Että siksikin nostan sille Hämäläiselle hattua, jota minulla ei ole. Kerran ostin hatun, mutta kun sille oli niin vähän käyttöä, ainoastaan Valtterin ja Riikan häissä, että annoin sen sitten seuraavassa muutossa Sampsalle.

Mutta sitten tuli Veronica Pimenoff. Hän istui pöydän taakse ja alkoi lukea. Minä että hohhoijaa, tänne asti olet tullut lukemaan paperista. Niin minä ajattelin. Hän ei lukenut eläytyen, vaan aika monotonisesti. Hän kertoi kirjoistaan, mutta mikäli oikein ymmärsin, ei ihan koko aikaa pysynyt aiheessa, joka siis oli "miten kirjani ovat syntyneet". Mutta sitten yhtäkkiä hän alkoi tiivistellä. Olin ihan mykkänä ihastuksesta, miten hän ajatuksiaan tiivistelikään.  Vallan happi meinasi loppua. Hän vältti kaikki mahdolliset kliseet, mitä voi kuvitella, kun kirjailija puhuu kertoessaan siitä, miten hänen kirjansa ovat syntyneet. Pimenoffin teemana oli selvästi vastuuttomuus. Hänelle kirjallisuus ei ole minkään sortin huumetta tai pakoa todellisuudesta. Hän voi olla vuosikausia ihan ilman kaunokirjallisuutta. Hän on antropologi ja lääkäri, eikä hän hahmota itseään erikseen lääkärinä tai kirjailijana. "Kirjoittamisen aikana en ole vastuussa kenellekään. Naisena, äitinä, lääkärinä, naapurina, kadullakulkijana olen aina vastuussa jollekin" hän puhui. Hän sanoi myös, ettei voi antaa ääntä mykälle, sillä hän vain ottaisi mykän äänen itselleen, eikä mykkä silti saisi ääntään kuuluville. Toivottavasti en referoi nyt kauhean pahasti ohi sen, mitä hän sanoi. Esitys oli hurmaava. Harmi vain, että juontaja ei sallinut kysymyksiä. Toisaalta ymmärrän häntä, saihan hän etuoikeutetusti itseltään puheenvuoron. Hän kiitti ja käytti sen omiin kysymyksiinsä ja vähäsen myös omiin ajatuksiinsa. Siedettäköön, vaikka sietämisessä se oli, sillä minäkin koin, että olisi ollut sanottavaa.

S.

ps. Ensi maanantaina puhuvat aiheesta "Miten kirjani ovat syntyneet" Hannu Raittila ja Sinikka Nopola. Turun yliopiston luonnontieteiden talossa, salissa IX. Luentosarja on Turun yliopiston, kulttuuripääkaupunkihankkeen ja Suomen kirjailijaliiton yhteinen tapahtuma. Kahden tunnin ja luennon settejä taitaa olla yhteensä kahdeksan. Jäljellä on viisi, joista yksi, Lars Sundin ja Kristina Carlsonin vetämä, on ruotsiksi. Mutta siihen on vielä aikaa.