Ja minä itken - niiin minäkin!

Juhani Peltonen jäi henkiin Elmonsa kautta, vaikka ilmeisesti omasta mielestään olisi ansainnut kuuluisuutensa vakavammalla kirjoitetulla sanalla. Eipä silti, minusta Elmo on ihan vakavaa.

Lapsena se tietysti nauratti ja ihailimme vain niitä huikeita sanankäänteitä, etenkin sitä missä puhuttiin siitä kotkasta, joka liitää. Sitten oli ne lukuisat mustikkasopanjuonnit ja kaatuilut satasella ja selostajien kaikenmoiset "siten on silinterit" -letkautukset, mikä minnekin päin ontuvaisena. Aikuisena luin jostain, että kyseessä on urheiluselostuksen parodia tai vähintäänkin pilkkaus. Niin tietysti on, mutta ei sitä silloin sillä tavalla ajateltu. Eikä sitä pilkkana tarvitse vieläkään pitää, pitkälle vietynä taiteena sen sijaan. Taidettahan se urheiluselostus on parhaimmillaan, jos kohta kovin uhkaa jäädä kapeaksi senkin alan osaamisen kärki tässä valtakunnassa.

Yksi kohta Elmosta tuli mieleeni, kun kuuntelin tätä Brahmsin viidettä unkarilaista humppaa. Minä olen nähnyt tuon soittajan, ja hän oli silloinkin alaikäinen. Ja yleisö oli silloin pientä ja poika oli yhtä keskittynyt soittoonsa kuin tuossa videossa. Katsokaa, miten yhtä ja toista nähneet orkesterimuusikot yrittävät olla osoittamatta ihastustaan tämän ylimääräisen aikana, mutta ainakin osa epäonnistuu ja unohtuu vain kuuntelemaan ja varmasti myös katselemaan. Ja on kuin Benkkua ujostuttaisi, ja ehkä ujostuttaakin, mutta soitosta sitä ei kuule. Kappale on ehkä akselilla viihdyttävä-syvämietteinen siellä viihdyttävän puolella tukevasti, mutta tässä on silti jotain hyvin koskettavaa. En minä sentään tuolla Youtubessa itkemään ala, mutta jos se lähellä on, niin tämän äärellä. Seuraava suuri pianisti? Olisi kiva kuulla, miten hän Beethovenia tai Bachia soittaa, kun nämä teknisesti maailman vaikeimmat jutut sujuvat näinkin kivuttomasti. Ehkä sitten niiden suurten mestarien sooloteoksia kuunnellessa minulle käy kuten Lylylle ja Immolle aikanaan.

S.