Pastasta oli helppo ottaa kiinni

Istuin tänään ruokalautasen edessä tai takana, miten sen nyt haluaa ajatella. Nostin lautaselta pastaa ja riisiä sekä kastiketta suuhuni. Ainainen epäilykseni ruokaloiden ruoka-annoksien riittävyyttä kohtaan kostautui jälleen, sillä olin vaikeuksissa ylimääräisen lihamurekesiivun kanssa. Harmitti siksikin, että maksoin ylimääräisestä siivusta 1,5 euroa.

Lähipöydässä istui ruotsia puhuva opiskelijapoika, jolla oli sellainen hauis kuin Kippari-Kallella. En tiennyt, että sellaisia voi olla, mutta kun näin, olen nyt varma asiasta. Miehen käsi oli lähellä kainaloa ohut, mutta ilmeisesti puntteja nostelemalla ja pinaattikeittoa syömällä hän oli kasvattanut lihaksestaan paksun juurikin siitä kyynärpään kohdalta. Tarkistin asian monta kertaa. Mies kävi vielä hakemassa kahvia ja palasi sitten uudestaan kahden opiskelijakaverinsa kanssa nojailemaan pöydänkanteen. Kyllä, käsivarsi turposi alaspäin tultaessa. Omituista, ajattelin.

Siinä ruokaa suuhun lappaessani yksi makarooni putosi haarukastani. Tunsin, miten se tupsahti syliini, ja puristin vaistomaisesti reiteni toisiaan vasten. Liian myöhään, sillä ehdin tuntea pastanpalan säärissäni, joita oli tässä vaiheessa enää ihan turha yrittää puristaa toisiaan vasten. Vastapäätä istuva seuralaiseni ei huomannut pastan putoamista ja päätin olla tekemättä asiasta numeroa. Kun ruokailu oli päättynyt ja olin saanut ylimääräisen murekkeen kupuuni, nousimme pöydästä. Silloin huomasin pastanpalan lattialla. Niitä oli kaksi limaista yksilöä vierekkäin. Ei siis yksi, kuten aluksi luulin. Se selitti senkin, miksi tunsin makaroonin liikkeen lattialle niin hyvin. Päädyin potkaisemaan pastan vaivihkaa pöydän alle. Se liikahti vain vähän, ja silloin ajattelin, että samalla vaivalla voisin nostaa sen lattialta lautaselle ja toimittaa sitä myöten ruoan kierrätykseen. Tartuin kiinni pastaputkiin ja yllätyin, miten helppoa niihin tarttuminen oli. Sormeni eivät likaantuneet juuri lainkaan.

S.