Aina ehtii aloittaa

Päivä oli hyvä. Aamulla ei tietokone toiminut, sillä kani oli unohtunut yöksi pureksimaan johtoja. Sainpahan vaihdettua modeemin, löytyi vihdoin käyttöä vintillä lojuneille varakappaleille. Toinen varakappale päätyi Lutun kyytiin, kun hänelläkin oli modeemin tarvetta. Kolmas jäi vielä vintille.

Ajauduin lounaalle lounaspaikkaan. Sain lounaspassin täyteen leimoja, ja joudun lähiaikoina uudelleen lounaspaikkaan. Ruoan kanssa on aina vähän niin ja näin, että osuuko vai uppoaako, tänään jouduin tyytymään porsaaseen. Söin sitä yllin kyllin, kunnes ohutsuolta kivisti. Sitten söin kahvit ja hillokeksit, sillä ei niitä voinut jättää syömättäkään, hintaanhan se ei olisi vaikuttanut. Jätin kuitenkin kahvin jämät kuppiin, sillä tuntui, että nesteen pinta sisälläni lähestyy kurkkua. Menin ja hurskastelin maksaen edellisellä kerralla maksamatta jättämäni karpalomehun samaan syssyyn. Syssy lienee syli, onko? Hassua, että kun ensin vie jotain maksamatta ja sitten maksaa, niin saa sädekehää enemmän päänsä päälle kuin se, joka vie ja maksaa samalla kertaa. Jopa enemmän kuin se, joka maksaa hyvissä ajoin ennen kuin tulee hakemaan haettavansa.

Vaapuin toimistolle. Sain tyttäreni luokseni noin neljältä, ja lähdin hänen kanssaan hommiin. Ähisi onneton koko ajan kantokopassaan. Ajoin satamaan, hain kaksi sänkyä kyytiin. Vastasin puheluun, jossa minua englanniksi muistutettiin rikkinäisestä loisteputkesta asukkaan vessassa. Lupasin hoitaa tänään (olin luvannut niin jo aiemmin, mutta unohdin lupaukseni heti sen annettuani). Vauva ähisi, yritin olla nopea. Ajoin Runosmäkeen (ulkoturkulaisille sanottakoon, että paikka ei ole ollenkaan niin proosallinen mitä nimi antaa ymmärtää, vaikka eräs huonoa suomea puhuva ihminen minulle runousmäestä kerran puhuikin) ja nostin lapsen autosta. Korjasin hänen tuttinsa asentoa lukuisia kertoja hänen siinä maatessaan. Korjaustöiden välillä kannoin sänkyjä tykötarpeineen autosta taloon, alaovesta sisään. Sitten kannoin tavaraa yläkertaan. Välissä vispasin kantokoppaa. Se olisi voinut minuakin naurattaa ellei olisi ollut jotenkin haastavan tuntuista. Mutta selvisin, sillä hissi oli suuri. Varsinaiset sängyt mahtuivat molemmat sinne. Minä ja tytär menimme portaita pitkin.

Kannoin sängyt sisään. Välillä heijasin kantokoppaa. Ruuvasin sänkyyn jalat, auoin petauspatjapaketit, heijasin kantokoppaa, roudasin rikkinäisen sängyn ulos, heijasin kantokoppaa, juttelin kullanmurulleni, siirtelin sänkyjä, keräsin tavarani, heijasin koppaa, lähdin pois ja ulos ja autoon. Rouva odotteli minua keskustan kahvilassa. Tapasimme siellä ihan mukavissa merkeissä. Kohta lähdin kuitenkin asentamaan lamppua. Se oli niitä asioita, jotka sujuivat. Asennuksessa meni niin vähän aikaa, että kaikkien toivo siitä, että ehtisin vielä kuudeksi yliopistolle, syttyi taas. Toisen epäonni on toisen onni. Pitkään jaaritteleva, leukoihinsa puhuva luennon johdantospiikkeri jauhoi vielä purkkaa kun saavuin saliin, jossa luennon oli jo pitänyt alkaa kauan aikaa sitten. Ehdin kuulla Marja-Leena Mikkolan puheenvuoron ensi sanoista alkaen. Ne olivat aika sympaattisia, ei ole helppoa puhua sen jälkeen kun joku on pitkään luetellut saavutuksia. En sano tätä siksi, että itselleni olisi jokapäiväistä leipää odottaa ensin kymmenen minuuttia, kun joku kertoo urotöistäni joita olen elämässäni saavuttanut, ja sen jälkeen astua stagelle puhumaan siitä, miten minusta tuli minä. Sen vain aistii, että jahas, mitäs se nyt keksii sanoa, kun sitä noin imarreltiin, jotainhan sen pitää sanoa ikään kuin kuitatakseen, en minä ainakaan keksisi mitään nohevaa.

Mikkola oli sitä mieltä, että kun vanhaksi elää niin kaikenlaista sitä ehtii, ja nuo voi jättää omaan arvoonsa tuollaiset. Ihan jees kommentti. Hän puhui lapsuutensa maisemasta, jota hän kuljettaa teksteissään mukana. Siinä oli virta, ja hän on virran vietävänä. Toisaalta siinä on tuttu veden ranta, toisaalta virta vie tuntemattomaan mustaan veteen. Marja-Leena Mikkola mainitsi isänsä itsemurhan hänen ollessa kuusivuotias, ja puhui myös jostain tekstistään, jossa aihetta käsiteltiin. Sodasta hän myös puhui, muttei puuduttavasti, eikä siis sodasta vaan siitä, miten se on ihmisissä. Ja hän puhui kirjastaan, joka otettiin aikanaan ihan hyvin vastaan, mutta josta ei sitten jotenkin vain tullut keskustelua. Hän taisi käyttää ilmausta "ei annettu syntyä keskustelua". Novellistinahan Mikkola tunnetaan, on aina tunnettu, ja se puoli hänen tuotannostaan on jo vuosikymmeniä kuulunut ihan siihen terävimpään kärkeen. Onneksi kirjallisuuden terävyyttä ei vieläkään mitata rahassa tai myyntiluvuissa. Novellitaide on ilmeisesti vähän jalkapuolen asemassa romaanitaiteen rinnalla, populaarissa katsannossa? Hän ei oikein tykännyt omista romaaneistaan, eikä niitä montaa ole syntynytkään. Kaikki Mikkolan tekstit tuntuvat hakeutuvan novelleiksi, niin hän jotenkin sanoi. Kysyin Mikkolan runosta Laulu naisen tehtävästä, ja kirjoitin siitä (vastauksesta) tuonne blogimme kommenttikenttään, missä ilokseni siitä aiemmin jotkut kirjoittelivatkin.

Sitten Ilpo Tiihonen kertoi, miten hänen kirjansa ovat syntyneet. Ilpo oli kaikin puolin hauska mies. Hän totesi aiheen vaativaksi kävellessään salin etuosaan ja pysähtyi pöydän taakse. Hän nosti kätensä ylös ja sanoi melko vakavana: "Hyvät ystävät, mitään salaamatta." Siitä ei tullut yhtään tärkeä olo, vaan merkillisen tilannetajuinen kommentti upposi kyllä ainakin minuun, ja ymmärsin että ei sitä muutkaan hyljeksineet.

Tiihosen teksti, jonka hän esitti yleisölle puhuen, oli kuin runoproosaa. Se oli hyvin kaunista ja huvittavaa samalla. Hän puhui, miten lapsena hän kadehti siskoaan, joka sai käydä koulua. "Hänellä oli läksyt, hänellä oli opettaja, hänellä oli kouluruoka. Hän leikki välitunnilla. Hänelle kellot soivat", Tiihonen luki hartaasti. Hän kertoi myös, miten itse perusti koulun komeroon. Istui tuolilla opettajan roolissa ja kysyi, kuinka pitkä on Niilin virta. Nousi ylös toiselle tuolille, vastasi, siirtyi taas opettajan tuolille ja sanoi: Oikea vastaus! Kun oikea koulu alkoi, hän tuli ulos komerosta. Meni hetki, ennen kuin hän tajusi, ettei koulussa niin vain sooloilla. Koulussa opettaja istui ylempänä ja muut alempana. "Aika pantiin palasiksi", Tiihonen sanoi. Helppo kuvitella, miten aikaa siellä Tiihosen komerossa ei tosiaankaan ollut kukaan pilkkomassa. Runoilija mainitsi vielä, miten hän yritti olla luova. Pesäpalloa pelattaessa hän päätti harhauttaa lukkarina ollessaan, eikä syöttänytkään palloa vaikka siltä näytti. Siitä seurasi pesäpallomailan lyönti lukkarin päähän. "Joku voi tietysti luulla, että runoilijan taival alkoi siitä, mutta tarvittiin vielä paljon kolhuja ennen sitä."

Tiihosen lapsuus- ja kouluaikakuvauksessa oli jotain merkillistä ja pysäyttävää. Ihastelen yhä sitä, miten hän maalasi oman sanallisen maailmansa, jossa he 10-12 vuotiaat pojat asuivat. Siis heillä oli poikaporukka, jotka yhdessä olivat sitä mieltä, että kieli on hieno juttu. "Tutkittiin, mitä voi sanoa, ja mitä sanotaan. Oli yllättäviä rinnastuksia ja muita runouden elementtejä. Pohdimme, miksi 'koski' on olemassa mutta 'koska' ei." Hän puhui vapaan kielen vihreistä niityistä. Mitenkä onkaan kaunista ajatella, että nuori mies on saanut tallata vapaan kielen vihreillä niityillä! Itse ajattelen niin, että sen on täytynyt olla tiedostamatonta, ainakin osittain, sillä vain silloin niitty säilyy vapaana ja vihreänä. Kyllä lapsuus on suurenmoista, kyllä meidän pitäisi olla lapsien tukena että vielä tänä internetin aikakautenakin lapset saisivat olla lapsia, oppia, sanailla, piirtää, salailla, veisata virsiä ja muistuttaa kirsiä.

Illan tullen kala nappaa

palaa pesään kuikka

rakkauden voi hyvin tappaa

jaloviinahuikka.

Tässä oli jotain hyvin seisauttavaa, mutta en kuullut, mitä Tiihonen sanoi ennen kuin luki tämän runonsa. Ainakin siinä on luonnonkuvausta ja sitten yllättäviä käänteitä. Hän kertoi myös, mitä Pekka Tarkka oli kirjoittanut hänen esikoiskokoelmansa kritiikkiin: Ilpo Tiihonen tavoittelee otetta sanoihin ja ajatuksiin. "Se oli totta." Jostain hänen puheestaan jäi myös mieleen jokin aforismin kaltainen, liekö runokirjan nimi tai jotain: Aina ehtii aloittaa. Siinä on jotain minua :)

Ajelin Skräbböleen. Siellä joimme teetä taas, ja tapasin vaimoni ja tyttäreni uudestaan. Suunnittelimme, palaveerasimme ja soitimme ja varmistimme, ja oli kiva että näin sai olla. Otin tyttäreni ja ajoin kotiin, rouva tuli perässä. Kotona ikioma lastenhoitajamme oli pannut lapset nukkumaan. Lounaan jälkeinen ähkyni alkoi helpottaa. En silti syönyt vieläkään mitään, koska kello oli vasta kymmenen. Ilahduin kuullessani, mitä neljävuotias keskimmäisemme oli alkanut retostelemaan hänelle kesken iltapuuhien: Tietikkö tää että meiän itä on toti hyvä tyyppi? Te on, on te. Soitin johannespassion alttoaariaa, jonka saatan oppia jos oikein harjoittelen, ja vispasin taas kantokoppaa vasemmalla jalallani. Rouveli tuli kotiin ja söin leivän hänen kanssaan ja tulin sitten kirjoittamaan päivän tarinaa, kun niin monesti jää päivän tarina kertomatta. En sitäkään ole saanut kerrottua, miten en oikein tykännyt Hannu Raittilan viikon takaisesta puheenvuorosta. Aitous ja vilpittömyys ovat hyveitä, oman tekstin tai ainakaan oman kirjoittamisen äärellä ei saa olla liian tärkeänä. Siitä häviää hupi ja tulee tilalle myötähäpeä, jota kukaan ei halua kokea. Ehkä minä koin Raittilan sanan alla jotain sellaista. Sinikka Nopola sen sijaan sai minut nauramaan. Hän oli hyvin koominen, ja nimenomaan omalla kustannuksellaan.

Ja sitten, aina vain parani. Sorvari soitti ja kertoi kaivanensa tämän. Tiedättekö, mitä tarkoittaa kun Sorvari ryhtyy kaiveluhommiin? Silloin syntyy selvää jälkeä. Kaimani jahtasi nuotin Ukrainan kansallisesta kirjastosta kerjäämällä sähköpostitse tunnukset jonkinlaiseen sähköiseen arkistoon. Sieltä nuotti löytyi, kuusiääninen kaunis joululaulu, jonka tosiaan King's singers on ikuistanut äänilevylle. Hän kirjoitti laulun puhtaaksi ja tilasi virsirunoilija-Niilolta sanat. Ehtipä mies jo jakaa nuottia kuorossaan ja kokeilivatkin kutaleet jo sitä siellä hitusen. Luulen, ettei laulu ole aiemmin Suomessa soinut, ainakaan suomalaisten laulamana. Saas nähdä, tuleeko sieltä kokonaan uusi teksti vai onko tämä sananikkari vääntänyt koko tekstin "uuteen uskoon" vanhaa sanontaa käyttääksemme. Ihan luterilaista perinnettä se alkuperäinen teksti noudattaa, mutta balladinomainen se on. Meillähän ei suomessa oikein ole sellaista balladiperinnettä mitä näihin joulutarinoihin tulee, vai onko? Tuima talven on pakkanen ;)

Minulla on syyni olla tästä nuottiasiasta  innostunut näin joulun alla, ja muutenkin. Parasta kuitenkin oli, kun meitä pyydettiin kummiksi! Puskista! Ei hassumpi päivä.

S.