Kirjamessuista tosin on jo aikaa

Sanonpa silti, mikä tuolloin sanomatta jäi. En siis kaikkea, mutta Hesarin esikoisraadin osalta. Lehtihän on perinteisesti valinnut vuoden esikoisen, ja antanut tälle sitten rahaa siitä hyvästä. Ehdokkaita rahan saajaksi on kymmenen, tänä vuonna miehiä taisi olla neljä, jos oikein en muista.

Ne käveli messuilla sinne lavalle kaiken kansan katseltavaksi. Raakileita olivat, kuten meillä ihmisillä on tapana olla, kuka milläkin osastolla. Ensimmäisen raakuus oli kouriintuntuvaa nimenomaan esiintymisosastolla. Miki Liukkonen oli hyvin nuori, muistaakseni 19-vuotias runoilija. Hän sulki kasvonsa käsien kätköön, ja oli koko ajan taipuvainen kääntämään kylkensä ja mieluiten takaraivonsa yleisölle. Hän oli niitä harvoja, jotka paljastivat rehellisesti pöllämystyneisyytensä toimittajien typerään kysymykseen, joka siis esitettiin kaikille samanlaisena: Miksi juuri nyt, miksi juuri tämä kirja. "Jos mä en olis kirjottanu tätä, mä olisin kirjottanu jonku toisen" kuului vastaus osapuilleen.

"Älykkö, kulttuurivaikuttaja, glamourblondi" kuvailee itseään Laura Gustafsson, joka oli rivissä toisena. Tosin hän ei siinä näitä määreitä latonut, vaan Ylioppilaslehden haastattelussa. No, en arvostele sen enempää tässä. En kuitenkaan pitänyt siitä, mihin tapaan hän kiroili lavalla. Minusta se oli mautonta enkä löytänyt sille perusteita vaikka ihan totta yritin. Gustafssonin kirja on Huorasatu.

Silene Lehto kirjoitti runokirjan, jossa valaat liikkuvat. Lehto esiintyi hyvin taviksenomaisesti, sanan myönteisessä merkityksessä. Ei varmasti yrittänyt mitään muuta mitä on. Ymmärsin, että kirjakin on säyseä. Hän lähti valaiden matkaan on Otavan kustantama.

Mooses Mentula oli pitkä mies, eilen tarrasin kirjastossa hänen novellikokoelmaansa Musta timantti (WSOY). Mooses on oikeasti Seppo, mutta hänestä meinasi tulla Mooses, ja nyt hän kokeilee Mooseksena oloa. Mooses oli mukavan oloinen tyyppi. On kuulemma lukenut Juha Seppälän teokset, kaikki.

Pekka Hiltunen kirjoitti dekkarin. Pekkakin oli mukava ja hymyilevä tyyppi. Varmaan olisi hyvä kaveri, vinkiksi vain teille jotka etsitte kaveria itsellenne. Kustantajalta voi kysyä puhelinnumeroa. Minusta oli kiva kun hän sanoi, että on tavannut elämässään hienoja naisia, ja halusi kirjoittaa heidät sitten sinne kirjaansa. 

Haastattelijana toiminut toimittaja Sanna Kangasniemi antoi seuraavaksi puheenvuoron Iida Raumalle (Katoamisten kirja, Gummerus) ja sanoi, että siinä meillä on upea suomalainen nainen. Rauma katseli vähän huvittuneen oloisesti ympärilleen. Rauman kohdalla haastattelijat tivasivat kirjan omaelämäkerrallisuutta. He sanoivat, ettei ole kovin viisasta sitä kysellä ja kyselivät kuitenkin yhdeltä ja toiselta. Raumaltakin. Kangasniemi määritteli Rauman kirjan, kuten yritti määritellä kaikkien muidenkin teoksia. "Tässä sun kirjassa kritisoidaan miehiä", Kangasniemi sanoi ja oli siitä asiasta ja löydöstään silminnähden innoissaan. Puupää, sanon. Rauma onneksi kiisti, että hänen kirjassaan kritisoitaisiin miehiä. Ihan sama kuin joku kritisoisi sikoja tai heinäsirkkoja tai kiviä tai pilviä. En käsitä, miten tuollaisia tyyppejä päästetään puhumaan julkiselle paikalle valtakunnan päälehden nimissä.

Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos) oli Seppo Puttosen ja Jarmo Papinnimen mielestä vuoden paras esikoinen. Minä sain senkin eilen haltuuni. Linturi oli jotenkin hirveän viehättävän oloinen, ja hänen esiintymisensä oli levollista eikä siinä ollut sellaista raakileisuutta. Mutta toimittajille hän oli tyly. "En mä pysty vastaamaan tuohon kysymykseen" hän sanoi ensimmäisen kysymyksen kohdalla ja antoi mikrofonin eteenpäin. Myöhempiin kysymyksiin Kangasniemi sai yhtä napakoita ja tyhjentäviä vastauksia. Linturi ei selvästikään halunnut lähteä toimittajien piiritanssiin mukaan. Kysyin häneltä tilaisuuden jälkeen, miksei hän vastannut kysymyksiin. "Ehkä mua jännitti." Matti kuunteli paneelia kanssani ja sanoi minulle, että ei muilla kuin Hyryn Antilla ole oikeus käyttäytyä noin... Mutta pidin silti.

Suvi Valli oli toinen, joka kiroili. En minä siitäkään pitänyt, kiroilusta, mutta hänen ajatuksensa olivat muuten ihan hyviä. Hän oli asunut Saksassa ja juoksennellut kirjan syntyaikoihin minkä lie virran varrella, ja kuulemma juoksu kuului runoissa. Vai olikohan se liike, ihan kai sama.

Satu Taskisen täydellinen paisti oli kans yks kirja, josta Puttonen ja Papinniemi aiemmin viittaamassani ohjelmassa pitivät, jos heitä oikein tulkitsin. Kirjassa valmistetaan paistia anopille, ja homma menee raskaamman jälkeen pieleen. Taskinen oli jo aikuinen, saavat esikoisetkin olla aikuisia. Meidän äitikin on aikuinen ja esikoinen.

Antti Leikas oli porukan hauskin, ylivoimaisesti. Se oli niin valmis siihen esiintymiseen, ja veti koko ajan sitä Kangasniemeä hoplästä, ei sillain mauttomasti, vaan maullisesti. Leikaksen kirja Melominen kertoo viiden lapsen isästä, joka valvoo yöt lasten kanssa ja on päivät ihan tillin tallin toimistossa. Hulluus kai siinä on jollain tavalla jo läsnä. Leikakselta kysyttiin lopussa, onko hän itse väsynyt. Hän vastasi: Tuota, voitko toistaa kysymyksen. Kangasniemi aloitti toistamisen, yleisö nauramisen. Minä nauroin äänekkäimmin.

S.