"Aika ja tila tiivistyy"

Juhani "pieni kaukalo -aika ja tila tiivistyy" Tamminen sai eräässä kolumnissa moisen epiteetin, jos kohta voi olla, ettei epiteetiksi voi kutsua tuollaista sisäilmausta. Ei se infiksikään ole, mutta sinne päin. Kyseinen ilmaus tuli mieleen, kun tapasin miehen, jonka aika ja tila oli tiivistynyt. Tai ainakin tila.

Me kaikki olemme erilaisia. Omanlainen oli myös se mies, joka tässä eräänä päivänä kävi minua toimistollani katsomassa. Hän oli asunut Turun Itäisellä pitkäkadulla 30 vuotta. Nyt koitti aika, jolloin miehen piti muuttaa vähäksi aikaa pois asunnostaan. Hän tuli toimistooni kuin papin puheille, vanha mies. Reipas askel kynnyksen yli, hattu pois päästä, hetken hiljaisuus, ja sitten: "Linjasaneeraus".

Rupesimme yhdessä etsimään sopivaa. Sain hänen hiljaisesta puheestaan selville sanan 'painajainen', ja ymmärsin, että muutto asunnosta toiseen, kotoa tilapäiseen, on miehelle aika iso juttu. Minulla sattui olemaan hänelle juuri sopiva kaksio, matkaa hänen asunnoltaan oli enintään 200 metriä. Toinenkin löytyi siitä ihan lähistöltä, yksiö. Mies oli asiasta niin pöllämystynyt, että kunnioitti kaikkia ehdotuksiani pienellä hiljaisuudella. Yksiöstäkin hän periaatteessa oli kiinnostunut, mutta.

"jotenkin kaksio on kivempi, kun sitä on tottunut kävelemään huoneesta toiseen", hän vihdoin sanoi.

Päätin siinä hänen hiljaa ihmetellessään maailmaa tarjota hänelle asuntoa joen toiselta puolelta. Kun hän kuuli sanan 'Heikkilänkatu' hän kavahti. "Se on Portsas, ekse oo?" Ennen kuin ehdin sanoa joo, hän oli jo pyörittelemässä päätään. "Kyllä mä olen niin tähän Kerttulin alueeseen leimautunut". Matkaa Heikkilänkadulle hänen kotoaan oli noin kolme kilometriä.

Puheeksi tuli myös asunto, johon hänen naapurinsa oli päätynyt, minun toimistoni kautta niin ikään. Yksiö on rakuunatiellä. "Sen täytyy olla Rakuunatien ihan toisessa päässä", vanha mies arveli kuultuaan asunnon numeron. Sinne oli matkaa hänen kotoaan reilu kilometri. En voinut olla kysymättä, tunteeko hän aluetta. Mies otti taas nytkähtäen pienen takanojan, katsoi minua silmiin ja sanoi: "mä olen sielläkin joskus nuorena ehkä käynyt".

Kävi ilmi, että herra oli ollut opettajana yliopistolla, ja elämä oli vuosikymmenet pyörinyt yliopiston ja Kerttulin välisellä alueella. Hänelle se tuntui olevan ihan ok. Voi, siitä miehestä saisi mainion jutun, kun joku vain kaivaisi haastattelun häneltä. Minä kirjoitin siinä hänen puhuessaan häpeilemättä muutaman repliikin muistiin koneelleni, jotta ne eivät katoaisi. Tarjosin hänelle kaupantekoa, ja mies ei keksinyt syitä kieltäytyä. Niin hän kaivoi kortin taskustaan ja maksoi varausmaksun kalustettuun asuntoon. Hän oli hyvin helpottuneen oloinen. Hän kiitti, ja poistui. Myös hänen viimeinen lausahduksensa tallentui Rullaviisuun: "Huh! Mää luulen että mää en tänään muuta teekään, tämä oli niin kova homma!"

S.