Ylittämätön sanataiteen mestariteos
Hauen laulu
Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman
kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan
niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.
(A. Hellaakoski, Jääpeili 1928)
Laulu naisen tehtävästä
VastaaPoistaKun alta ikkunaverhojen
Vain välähti aamun kajo,
Niin huoneissa alkoi raivokas
Roskien takaa-ajo.
Lie nähnyt kuullut haistanut
Tai aamuteensä maistanut
Sen aamun hajun kostean
Ja lian sanomattoman.
Ja outo välke silmillään
Ja suuri harja kädessään
Niin villissä vihassa harjaa veti
Että kaikkosi tahrat heti,
Pölyhiukkaset, rihmat ja tupakanhylyt.
Oli huulensa tiukat ja silmänsä tylyt.
”Kun maailma kaatuu, hajoaa,
minun kotini säilyy yhä.
Ei villakoiraa, höytyvää.
On kodossa järjestys pyhä.
Olen nähnyt, kuullut, lukenut
Ja itse tämän kokenut:
Kun ruoste raiskaa, hävittää,
Niin miesten työ vain jälkeen jää.
Siksi hoidellessaan uraa, työtään,
Löysätessä suolivyötään
Mies tietää: kotona on varma tuki.”
Hymytönnä hän sohvaa suki,
Kuin roskien paino ois tullut yli
Ja lian ja tomun ja rojujen
Jääkylmä syli.
Marja-Leena Mikkola, kokoelmasta Lauluja 1979
Copy-pasten aikaansaannosta nuo joka rivin isot alkukirjaimet. Miten rinnastatte tulkinnallisesti nämä kaksi runoa?
VastaaPoistaHyvä kysymys, hauska runosi! Mainittakoon, että kyseinen Mikkola puhuu ensi maanantaina taas yliopistolla Turussa aiheesta Miten kirjani ovat syntyneet.
VastaaPoistaMinusta tuohon alkuperäiseen on vaikea liittää mitään varsinaiseksi rinnastukseksi. Sen ylittämättömyys on itselleni nimittäin juuri siinä, etten tajua siitä yhtään mitään, ja kuitenkin se on aivan mieletön, järkälemäinen hengen tuotos. Maskuliinisuutta en siitä kyllä löydä ainakaan ensi silmäyksellä. Palaan.
S.
Aika kauan sitten äidinkielenopettajani selitti runon eroottiseksi? Olisiko joku puhunut runoilijan kutsumuksestakin? Runon loppusäkeitä ei juuri voi ylittää, väristykset käyvät sielunpintaa...
VastaaPoistaMinusta runo on maskuliininen.
Olisko Mikkola halunnut hieman vinoilla tämän ylistetyn runon kustannuksella. Pannaanpa hieman lisää naisen elämää tänne runomuodossa. On monia näkökulmia arkeen ja juhlaan, jotka itselläkin aina vaihtelevat hetkestä ja päivästä ja vuodesta toiseen.
Hei nyt hyvä-äiti-kiksit kehiin:
ruispuuron jälkeen
kamomillasaippualla pestyt pojat
puhtaitten lakanoitten välissä
ja äiti laulaa herkän laulun.
Jotain hämärästä lumesta ja
miten sinisellä hetkellä näkyy sisäänpäin.
Jos jaksaa katsoa. Kaikkea tauhkaa ja kuonaa.
Liian pienten päivien tuhkaa: möykkyinä
palamatonta seassa, vaikka
täällä on taivas auki
ja ikkunat tuulen tulla.
Hyvä ihme, täällä tehdään
uusia ihmisiä. Minä en vaan ehtinyt
katsoa kuin reitin tiskirätiltä vaipparoskikselle,
vesiväripöydän luota tiskialtaalle taas. Ei mitään
hemmoteltujen tyttöjen hommaa: nainen tulee
nirppanokastakin kun se tähän pannaan,
muutama lapsi peräperää,
vuosia kokopäivätoimisesti ja
metri kertaa metrin tilkku
jossa pikkuasioista ei nosteta numeroa
koska pelissä on niin paljon.
Sinä et ole enää se ruusu, pimpinella, rosabella,
olet kasvualusta: multaa
ja maatumattomat paakut.
Heikompi luovuttaa jo
ennen ensimmäistä uhmakohtausta;
lapsi on oppinut puhumaan ja
puhuu ihan muuta kuin mitä odotin.
.....
(Johanna Venho)
Tuon Hauen laulun olen itse lukenut jotenkin niin, että siinä puhutaan taiteilijuudesta/runoilijuudesta. Runon minäkö lie runoilija, hauki, joka nousee puuhun laulamaan. Hauen leukaluussa voi nähdä tietysti yhtymäkohdan toiseen suureen laulajaan kalevalaisilta ajoilta (tässä voi nähdä sen maskuliinisen jatkumon, jolle Mikkola asettaa tiukkasuisen harjanaisensa).
VastaaPoistaHauen laulu on hieno runo! Mikkolan runon ajattelen ihan oivaltavana kommenttina siihen, nuo ilmestymisvuodet on kans oleelliset.
Jotenkin jylhän ja kyllä, maskuliinisenkin kuvan tuo Hauen laulu itselleni antaa. Aika suomalainenkin se on. Mitä siellä 20-luvulla muuten olikaan, modernismia, kaupunkielämää, koneromantiikkaa? Kommentoihan runo aina tietysti myös aikaansa.
Hellaakoski on kai aika kiistattomasti kirjallisuuden kaanonissa (ollut jo tuolloin?), sitä kautta mulle tulee jotenkin koominenkin mielikuva siitä mahtipontisesta, arvonsa villin-raskaasti tuntevasta, mutta toisaalta yksinäisestäkin hauki-laulajasta siellä latvassa.
Joo, mutta luen sen kyllä mielelläni ihan vain nauttien tuosta poljennosta ja sanomisen tavastakin. ;)
Anteeksi pitkä vuodatus! Nyt leipomaan ja siivoamaan!
Hienoja puheenvuoroja! Ehkä runo on maskuliininen, onhan siinä sellaista voimaa ja miesenergiaa. Leukaluukin oli minulle uutta näkökulmaa. Ja jos joku asia saa linnut vaikenemaan, niin millainen asia se sitten on? Hiljaisuus on muuten luonnossa aina vaaran merkki. Kun tähän löytyi tällaisia naisjuttuja jostain, niin mietin, onko vastaavia miesirvailuja olemassa, kirjoitettu? Millainen olisi laulu miehen tehtävästä? Tai ehkä en haluakaan tietää.
VastaaPoistaJohanna Venho vaikuttaa hauskalta tyypiltä. Pitkät ja lyhyet vuodatukset etu- ja takalahjana anteeksi; niitä lisää!
S.
Tekisi mieleni sanoa että terveisiä tuolta yllä mainitulta Mikkolalta, mutta kun ei hän terveisiä lähettänyt, niin ei nyt sitten lähetetä. Mutta kysyin häneltä runosta nimeltä Laulu naisen tehtävästä, ja ennen kuin pääsin kysymyksessäni loppuun hän ehätti jo vastaamaan ja selittelemään. Tuohon runoon on kuulemma ympätty jokin P.Mustapään runo myös. Lisäksi se on tarkoitettu kabareelauluksi, liekö tuo sitten sävellettykin. Hän piti sitä kovin kepoisena, näin ymmärsin, ja koki jotenkin varmistella, etten vain suinkaan ole ottanut tätä rinnastusta Hellaakoskeen missään muotoa vakavana asiana. Muutenkin hän vaikutti hauskalta tyypiltä. Novellin taitaja, kai niin voi sanoa. Onko meillä muita vastaavia, jotka ovat nimenomaan novellisteja? Se yks turkulainen esitellään aina esseistinä.
VastaaPoistaS.
Todetaan nyt vielä sekin, että kirjailija sanoi sen aikaisen satiirin olleen sellaista pinnallista ja kevyttä, kuin florettimiekkailua, pientä pistelyä. Nyttemmin on sitten tullut lyömäaseeksi samassa tyylilajissa lyömämiekka, jota kaksin käsin liikutellaan. Hän mainitsi jonkun melko tuoreen tekstin, joka käsitteli Helsingin asunnottomien ongelmaa. Sen nimi oli jotain sellaista kuin "Tarjolla pieni lämmin seisomapaikka lyhyehkölle ihmiselle", en muista tarkkaan. Ehkä hän jotenkin halusi etäisyyttä tuohon yllä näkyvään tekstiin, ettei häntä nyt ainakaan tuollaisten kautta muisteta ensisijaisesti, näin minä vähän ajattelin. Usein humoristeille, joksi en siis ole Mikkolaa koskaan kuullut kenenkään nimittävän, taakkana on juuri tuo, että heidät muistetaan niistä kirjoista, joita he eivät pidä tärkeimpinään.
VastaaPoistaS.