Piilosilla

Nyt se tulee, Pirkko hyvä. Se, mitä sinä olet täältä varmaan jo muutaman päivän ajan käynyt etsimässä. Et sinä minua tähän pyytänyt, et oikeastaan edes vihjannut, niin hienotunteinen näissä asioissa olet. Ja ehkä niinkin, että olet sen verran kokenut kirjan toisella puolella olemista siinä vaiheessa kun joku on kaupitellut kirjojaan, että nyt oman kirjan kirjoitettuasi et halua sitä myydä.

En minäkään kirjaa myy. Minuun voi toki olla yhteydessä jos ei tuolta kustantajan kautta saa tilausta tehtyä. Sähköpostina toimikoot vaikka rullaviisu gmailissa.

Minä kritikoin.

Kirja on artikkelikokoelman tyyppinen. Sen on kirjoittanut isoäiti lastenlapsiensa innoittamana. Ensin siis tuli isoäiti, sitten tuli hänelle lapsia, ja heille lastenlapsia. Sitten lastenlapset tulivat ja olivat isoäidistä kiinnostuneita. Ja isoäiti oli heistä kiinnostunut ja kirjoitti muistiin keskusteluja, ja kukapa tietää, jos tuo vaikka olisi omiaankin pannut.

Kirjoittaja on itse tavalla tai toisella jokaisessa tekstissä. Artikkelien tyylilaji vaihtelee niin, etten minä osaa ihan tarkkaan sanoa, mitä ne ovat, esseitä, juttuja. Lapsuus niissä kuitenkin leikkautuu läpi eri tavoin. Yhtenä johtoajatuksena on kirjoittajan omien lapsuusmuistojen nouseminen esiin, se on helppo huomata. On hän niitä muistoja ennenkin kaivellut, muistellut itsekseen ja muillekin, mutta nyt ne ovat kansissa, näissä kansissa.

(Iso)vanhemmuuden pohdinta on kirjassa ansiokasta ja tarjoaa samastumisen mahdollisuuksia monelle. Sitä olisi pitänyt olla enemmän. Tarinat lastenlasten kanssa ovat myös hyviä, mutta minusta tuntuu, että olen väärä ihminen arvioimaan niiden luettavuutta. Teksti yleisesti on erinomaisesti rullaavaa ja helppoa. Yksittäisten kirjoitusten muoto on koko ajan hyvin hallinnassa. Kieli on runsasta, jos kohta sävyltään hillittyä. Hillittyä on myös suhde lapsiin. Leimahduksia ei juuri nähdä, eikä väsymystä tai ärtymystä. Ehkä sitä ei sitten kauheasti ole ollut, kun sitä ei ole tarvinut kuvata.

Muutama asiavirhe lukijana minua harmittaa, niistä olisi selvitty riittävän monen silmäparin ennakkoluvulla. Runonpätkien lainaus on täysin ok, mutta käännösrunoissa on hyväksi mainita myös suomentaja.

Kahdeksanvuotias lapsikin innostui kirjasta kovasti (tietojeni mukaan hän luki puhelimessa kirjailijalle itselleen kaksi lukua sisälukuna). Lapsuus kiinnostaa isovanhempien lisäksi myös lapsia itsejään. Toivoa sopii, että yhteiskunnassamme vihdoin saisi vahvistua myös vanhempien mielenkiinto omia lapsiaan kohtaan. Eilen radiossa puhui arkkiatri Pelkonen, joka sikaflunssaepidemian aikoihin puhui ihan pöhlöjä. Nyt hän puhui viisaita. Toivotaan ettei tule uutta epidemiaa rokotuksineen, ettei hänelle taas tule kiusaus puhua pölhöjä. Pelkonen mainitsi, että isovanhemmuuden näkyminen lapsen elämässä on kautta aikain ollut elämää suojeleva tekijä, eikä tämä asia ole muuttunut.

Suosittelen (joo, joulu tulee) Pirkko Myllylän kirjaa Piilosilla erityisesti heille, joita kiinnostaa isovanhemmuuden teema ja isovanhempien suhde lapsiin, lastenlapsiin. Oikeasti tosin on kyse sisäisestä lapsesta, mutta kirjassa asia tuodaan esiin toisten ihmisten, lasten, kautta.

Minä muuten en ole koskaan käynyt Piilosilla. Ainakin kahdet eri Piiloset ovat pyytäneet. Kolmas on omaa sukua Piilonen. Siellä olen käynyt. Sopisi muuten tuo Pirkon kirja esim. Piilosten suvun pikkujouluihin tms. hienosti lahaksi jollekulle tai vaikka kaikille.

S.