Joulun toiseksi syvin merkitys

Joku kysyi kerran, mitä ovatkaan elämän toiseksi tärkeimmät asiat. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta. Toisaalla kuulin tuttavani puhuvan samasta asiasta pitäen itsestään selvänä että sekä hän että hänen ystävänsä tarkoittavat samaa asiaa. En ota tähän kantaa.

Joulun toiseksi tärkein asia on tietysti ihmisten oleminen toisten ihmisten luona, sillä yksin ei ole ihmisen hyvä olla. En ole ihan varma, onko kaksinkaan hyvä olla pitemmän päälle, mutta three is already a crowd, vaikken englantia tykkääkään käyttää suomen suolana enkä muutenkaan jos suomella pärjää. Englantia on hyvä osata siksi, että kaikki englanniksi ajattelevat eivät voi tai halua tai osaa käyttää suomea silloin kun ilmaisevat itseään. Esim. Aikakauslehdissä työskentelevät ihmiset eivät todennäköisesti saa kirjoittaa suomeksi artikkeleitaan, jos päätoimittaja tai joku omistaja on sitä mieltä, että lehti tehdään englanniksi. Vaikkapa nyt NYT, jota en koskaan lue edes netistä, koska niin harvoin löydän otsikkoa, jonka koen ymmärtäväni ihan täydellisesti. Niissä on aina jokin fraasiverbikompleksi, ja se on menoa sitten, yli hilseen.

Ihmisten hakeutuminen toisten ihmisten luo ja joukkoihin on tietysti seurausta ihmisen sisäsyntyisestä taipumuksesta pelata lautapelejä. Siihen nähden miten hyvänä ja moneen taipuvana elämänmuotona pidän lautapelaamista, olen pitänyt asiaa hyvin niukalti esillä. Nyt on sen vuoro, onhan joulu. Oma jouluni sitäpaitsi jatkuu hyvästikin tuonne heinäkuulle.

Tuossa joulun jälkeen jonain päivänä lähti rouva pois. Pyysin naapurin perhettä kylään, ja mukana tuli vielä muutama muukin. Lapset olivat juuri menneet sänkyyn kun ovi kävi. Kello ei ollut paljoa, mutta seuraavana päivänä pojat herkuttelivat monta kertaa ajatuksella: Oliko mukavaa kun meille tuli keskellä yötä vieraita.

Kymmenen nuorta ja aikuista istui pöydän ääressä ja "jännitti", kuka minkäkin kortin antaa kenellekin, ja puhuuko korttia antaessaan totta vai tarua ja arvaako vastaanottaja oikein vai väärin vai siirtääkö vastuunsa seuraavalle yrittäen syöttää korttia eteenpäin arvuuteltavaksi. Ja samaan aikaan neljä nuorinta vai oliko siinä se kaikkein nuorinkin mukana viidentenä, taisi olla, pelasivat lattialla Lego-peliä. Sellaisiakin on. Entusiastien arviot Lego-pelien pelimekaniikoista eivät ole olleet mitään erityisen innostavia, mutta olen kuullut ja nähnyt monen lapsen pitävän niistä. Minunkin aikanaan jumaloima Monopoly on lautapelejä rankkaavan boardgamegeek.com -sivuston käyttäjien ikiomalla listalla sijalla 7632. Sitä paremmaksi on siis äänestetty aika monta peliä, jos kohta kymmeniä tuhansia on myös Monopolyn takana. Niihin voi käydä täällä tutustumassa. 

Lautapelien maailma on avara kuin Venäjän maa. Itse pidän eniten strategiapeleistä, joita nykyisin hinkataan kahdesta kolmeen tuntia. En pidä siitä, että vuoroa mietitään pitkään, mutta pidän siitä, että joka vuorolla on jotain mietittävää. Pidän myös siitä, jos pelin aikana on erilaisia vaiheita ja eri vaiheessa peliä saa miettiä erilaisia asioita. Ja pitää olla niin, että omalla pelillä voi vaikuttaa toisten peliin. Sitä kutsutaan englanniksi interaktioksi, suomeksi vuorovaikutukseksi. Ihan ok sana on tuo suomalainen sana. Pidän myös siitä, että pelin aikana puhumalla yritetään vaikuttaa toisten pelaajien valintoihin. Nämä keskustelut usein vain päätyvät siihen, että joku pelaaja"kavereistani" yllyttää muita ihmisiä minun kimppuuni, minua sortamaan. Toki vuorovaikutus peleissä tarkoittaa paljon muutakin kuin sortamista, vaikkapa kaupankäyntiä. Tai sitä, että pelaajan valinta sulkee toisilta pelaajilta valinnan mahdollisuuksia pois.

Siinä missä joku voi intoilla strategiapeleillä, toinen voi haalia kaappiinsa perhepelejä. Sellaisia vaikka, joita voi pelata ihan millä kokoonpanolla tahansa. Me pelasimme silloin heti joulun jälkeen Compatibilityä. Siihen mahtuu 8 pelaajaa, mutta jos korttipakkoja olisi vielä kaksi, kymmenenkin olisi mahdollista pelin kärsimättä. Pelaamisessa vitsi onkin siinä, löytyykö pöytään sopiva peli niin, että kaikki viihtyvät. Joskus se voi olla vaikeaa. Itse en suosi peliväen jakamista kahteen joukkioon, mutta toisinaan se on välttämätöntä. Kun vieraiden etujoukko oli lähtenyt, pelasimme yhdeksällä ihmisellä kahta peliä. Bezzerwizzer -tietopeliä, joka on rutkasti parempi kuin mikään Trivial Pursuit, sekä sitten Zak Pakia. Se on hyvä sekin, siinä lastataan kuutioita autojen kyytiin ja lasti pitää saada optimoitua mahdollisimman tarkasti. Peli päättyy jonkun häviämiseen, mutta voittajakin on löydettävissä. Torakkapokeri, toiselta nimeltään Torakkapeli, päättyy jonkun häviämiseen mutta kukaan ei ole voittaja. Se on astetta nihkeämpi vaihtoehto, vaikka peli sinänsä on tarjonnut eräitäkin hauskoja hetkiä.

Joulu jatkui kun menimme kylään perheeseen, jossa ennen vanhaan kyläilimme solkenaan ja olimme aina liian myöhään. Se, että sillä kertaa lähdimme ajoissa (ennen yhtätoista illalla), johtui siitä että menimme sinne niin hyvissä ajoin (päivännäöllä). Siellä pelasimme Catanin uudisasukkaita, ja koin taas yhteiskunnallista merkittävyyttä nahoissani kun opetin peliä uusille uudisasuttajille. Peli on erinomainen, ja syntyessään vuonna 1995 käynnisti oikeastaan lautapelien uuden, tai pitäisikö sanoa ensimmäisen tulemisen. Nyt sen tuntee jo aika moni, ja sen myötä moni on uponnut muihin peleihin kauluksiaan myöten. Itse olen tietysti kohtuukäyttäjä.

Pelasimme myös Alhambraa. Sekin alkaa olla vanha peli, pian kymmenen vuotta. Pelin ilmestyessä se oli ilmestys, mutta sen jälkeen on tullut niin paljon uutta, että Alhambra tuntuu oikeastaan aika vanhalta ja arpaiselta jo. Liika satunnaisuus on aina pahasta. (Näitä puheita kuulee aina silloin, kun joku pelaaja häviää satunnaisuutta tavalla tai toisella käyttävän/hyödyntävän pelin, jossa kokee tehneensä pelkästään oikeita valintoja)

Myöhemmin tulimme uudestaan taloon kylään. Silloin pelasimme taas Catanin uudisasukkaita ja Menolippua. Sitä ennen musisoimme ja soitimme nokkahuilua ja pianoa ja lauloimme. Nokkahuilutrio esiintyi, ja minä yritin typerältä hymyltäni saada vihellystä onnistumaan, mutten saanut. Jouluyö Juhlayö taisi mennä kaksiäänisesti niin että nokkahuilu soitti toista ääntä ja minä vihelsin toista. Molemmille oli oma nuotti. Vaimo tuli virnuilemaan siihen nokan alle ja vihellys sai jäädä. Keljutti, vaikka hymyily ihan mukavaa onkin. Sain lisäaikaa sillä, että hänen tullessa istumaan eteeni hän löi jalkansa johonkin ja irvisteli jonkin aikaa ennen kuin alkoi virnuilla. Sen irvistelyn ajan saatoin viheltää normaalisesti, kuten erään vänrikin kerrotaan sanoneen.

Kun Menolippu, äärimmäisen suosittu ja moneen taipuva perhepeli, päättyi (en osallistunut tähän peliin itse), kello oli 23.30. Olin latonut sillä aikaa pöydälle Puerto Ricon. Haistelin vaivihkaa vaimoni ja talonväen valmiutta siihen, että minä pelaisin vielä tämän yhden pelin. Sain luvan. Peli kesti yli kaksi tuntia, vaikka aika lensi. Ihmettelen vieläkin, että jossain asuu perhe, jossa on paljon lapsia ja jossa tällainen on yleensä mahdollista niin, että koko perhe vaikuttaa hyväntuuliselta. Paitsi minä, myös talonväen perheenpää osallistui peliin.

Vielä jouluni jatkui. Järjestin muilla mailla ollessamme pelitapahtuman niillä henkilöstövoimavaroilla joita toisella seudulla tiesin asuvan. Meitä oli neljä aikuista miestä ja pihasauna ja sipsiä ja kolaa ja kolme peliä joista voitin vain sen, joka ainoana oli minulle tuttu mutta ei muille vaikken pelannut ehkä kaikkein järkevimmin. Hanna olisi halunnut tulla mukaan, ja olen hyvin harmissani, että hän ei sopinut tilaisuuden luonteen takia tilaisuuden luonteeseen. Ponnistelen asian eteen niin kauan, että joskus vielä pelaamme saman pöydän ääressä.

Niin että näkökulma se on tämäkin. Sillä tavalla voi sanoa aina, jos ei halua myötäillä mutta ei myöskään tyrmätä ketään, joka omilla lahjoillaan haluaa osallistua yhteiseen keskusteluun.

S.