Vorraajan uusi ulostulo

Kun seurasin Kauppalehden ja Taloussanomien nettisivua säännöllisesti vuosina 2006-2008, tein huomion. Molemmat lehdet tehtailivat jatkuvasti uutisia Björn Wahlroosista. Ne olivat myönteiseen sävyyn kirjoitettuja, sillä Björn Wahlroos on rikas mies. Meni vuosi tai enemmänkin, ja joka jutun otsikossa puhuttiin Wahlroosin sijaan Nallesta. Tällä miehellä on niin hauska lempinimi, että toimittajat halusivat väkisin käyttää sitä. Sitten se yhtäkkiä hävisi. Nyt en ole nähnyt Wahlroosia otsikoissa kovin usein. Nallea en vuosikausiin.

Jos joku suomii jotakuta, niin mitä hän silloin tekee? Moittii? Arvostelee? Haukkuu? Asettuu näkemyksineen poikkiteloin? Jotain tällaista. Suomiminen on ihan kelpo sana, mutta jos kaikki alkavat joka uutisvälineessä suomimaan kaikkea mahdollista, sana menettää mehukkuutensa. On siis toisin sanoen menettänyt sen jo kaukana viime vuosikymmenen puolella. Sitäpaitsi kun meillä on Tämä Juhani Suomi, kekkostutkija ja ulkoministeriön virkamies. Eläkkeellä hän tosin on, joten mitäpä hänestä enää puhumaan.

Mutta kun Suomi on kirjoittanut kirjan. Sen nimi on Vorraaja (ilmestyi vuosi sitten, kai). Siinä hän pakisevaan tyyliinsä kirjoittaa elämästään ja ilmeisesti persoonaansa samalla auki. Sen jälkeen hän kirjoittaa tupituoreessa kirjassaan "Entä tähtein täällä puolen?", miten hän sai kirjastaan suorastaan palauteryöpyn ja päätti jatkaa aljetulla polulla. Tuorein kirja on siis jonkinlaista jatkoa, puheenomainen, omakohtainen kirja Suomen työelämästä.

Kirjan alkutunnelmissa ollaan joulussa. Suomi ihmettelee elämää, maailmaa ja Helsingin Sanomia hengellissävytteisesti, jos näin voi sanoa. Jokin kohta hätkähdyttääkin.

"Monet ovat ne paikat, joissa joulu ei tänäkään vuonna poikkea arkiahdistuksesta. Siitä pitävät huolen lomautukset ja jatkuvat yt-neuvottelut, kasvavasta työttömyydestä puhumattakaan. Yrityksen tuottavuudesta on tehty meille uusi Baal, jonka pyhyyttä sen papit, valtamedian päätoimittajat etunenässä todistelevat meille päivittäin: "On aivan välttämätöntä huolehtia yritysten kilpailukyvystä!" Yritysten voitot privatisoidaan mielettömyyksiin asti, mutta tappiot sosialisoidaan. Jos jotkut lähtevät lakoin turvaamaan työpaikkojaan se tuomitaan Helsingin Sanomien päätoimittajan arvovallalla: tässä tilanteessa lakkoilu "kertoo vain vastuuttomuudesta, lyhytnäköisyydestä ja järjen köyhyydestä". - Kun päätoimittaja Mikael Pentikäinen tietojeni mukaan on uskossa, vastaisin moiseen syytökseen hänen oman herätysliikkeensä sanoin: Jeesuksen nimessä ja armoveressä tätä syntiä sinulle ei anteeksi anneta!"

Kaksi sitaatiani antaa nyt harhaisen kuvan siitä, mitä kirjassa sanotaan. Tämä kuitenkin kuvaa Suomen keihäänkärjen suuntautumista hauskalla tavalla vasemmalta oikealle. Aiemmin hän on ollut tukkanuottasilla nimenomaan demareiden kanssa, elävistä kiistakumppaneista mainittakoon tämä itseään yhteistyökykyisenä kutsuma Paavali Lipponen. Nyt Suomi suomii (hahhah, tulihan se sieltä blaa) Stubbia, joka kylpee kansansuosiossa muttei tiedä Suomen ulkopolitiikasta juuri mitään. Kun J. Suomi ilmoittaa olevansa kekkoslainen, niin lienee niin, että Kekkonenkin olisi irtisanoutunut nykyisesta länsiliittoutumiskehityksestä sikäli kuin vain enää tänä aikana kenelläkään on minkäänlaisia mahdollisuuksia moiseen itsenäisyyteen. Tarkoitan siis vaikutusmahdollisuuksia suuren julkisen paineen edessä.

"Maamme johtava päivälehti julkistaa vähintään kerran viikossa mielipidesivullaan vuodatuksen, parhaimpina viikkoina useammankin, jossa joku vain oikealla korvallaan kuuleva ja vain henkisen suursuomalaisuuden ilosanomaa kuunteleva julistaa julki russofobiaansa ja vaatii ulkopoliittisen linjamme terävöittämistä. Viime vuonna teimme muutaman ystävän kanssa kokeen. Lähetimme muutamina viikkoina mielipidesivuille kirjoituksia, joissa arvostelimme oikeiston Nato-hurmosta, kohti liittovaltiota vievää integraatiopolitiikkaa sekä palautimme mieliin todelisten ulkopolitiikan osaajien opastuksia ja varoituksia aina Snellmanin päivistä lähtien. Yksikään kirjoituksistamme ei läpäissyt Helsingin Sanomien seulaa.

Tätä taustaa vasten ei voi kuin hymyillä uutiselle, jonka mukaan  lehden eläköityvä päätoimittaja Janne Virkkunen on saanut tunnustuspalkinnon "pitkäaikaisesta ja tinkimättömästä sananvapauden puolustamisesta". Sananvapauteen, jolla Suomessa niin usein kerskataan, kuuluu tietysti myös vapaus olla julkaisematta. Valinnasta vastaa viime kädessä päätoimittaja. Ilman sarvia ja hampaita on pakko todeta, että Helsingin Sanomia on jo pitkään ollut vaikea tunnistaa liberaalin Päivälehden perilliseksi."

En ole Paavo Haavikkoa koskaan lukenut paria novellia enempää, mutta kirjoitan tähän vielä yhden Haavikon ajatuksen. Hänhän oli aikansa yhteiskunnassa suurmies, vallankäyttäjä samassa mittakaavassa kuin Pekka Tarkka nykyään, sanoisinko. Jukka Kemppinen, joka tosin oli jonkinasteisessa ystävyyssuhteessa Haavikkoon, on sitä mieltä että Haavikon lisäksi vain Saarikoskella olisi ollut mahdollisuudet Nobeliin, mitä kirjapalkintoihin tulee.

"Moraali ei ole demokratian vahvaa aluetta, se ei lyhyesti sanottuna tunne muita arvoja kuin yhteen aitaukseen koottavissa olevan pääluvun. Eikä syrjään jäävien epätoivo ensinkään paranna heidän vaikutusmahdollisuuksiaan eikä valtaryhmä koskaan tympäänny omaan latteuteensa".

Tähän oli määrä lopettaa, mutta tuli mieleen ystävän epäilys kun kerran kuuntelimme elävää musiikkia tilassa, jossa kaikilla muilla oli juhlapuvut ja -maskit naamalla. (Meillä oli flanellipaitaa, kolitsihupparia ja näyhtynyttä villapaitaa.) Hänestä tuntui siellä, että osa joukosta on paikalla jonkun muun kuin musiikin takia. Ja tietysti tämän hän koki falskina. Ehkä se falskia onkin, ihan sama kai. Ennen muuta kyse lienee kuitenkin valtaryhmän omasta latteudesta.

S.