Tehän voitte tulla meille kahville

Kävin pesulassa, jossa soitetaan puhelimella numeroon, jossa kerrotaan, että puhelu maksaa kymmenen euroa ja rapiat päälle. Sitten juostaan koneen luokse ja ladataan aineet ja pyykit ja painetaan nappia. Ja sit ootellaan. Oottelemassa oli lisäkseni muuan nainen, jolla oli valpas ja huomiotaherättävän terve katse. Ei tyrkyttänyt itseään, muttei kainostellutkaan.

Nainen huomasi harhailuni, ja ohjasi minua pesulassa, jossa ei ollut henkilökuntaa. Puheesta kuulin, ettei hän ole Varissuolta. Pohjoisesta, arvelin. "Oulusta?" "Nivalasta, mutta oon minä sielläkin asunut". Ja kohta olimme jo Kokkolassa ja Kälviällä ja Seinäjoella, ja hän osoittautui isotätini tuttavaksi. "Ystävystyin joskus kauan sitten hänen kanssaan. Olisiko hänen nimensä ollut Esteri." Nimi osui kohdilleen, ja olin kovin iloinen. Hän kertoili elämästään ja minä omastani, ja hän tunsi Paraisilta jonkun tyrnikauppiaan, jonka luona heillä oli tapana käydä joka vuosi. Minäkin ajattelin, että voisin.

Viikkasin hänen kanssaan pyykkiä ja pohdimme, miten Oulussa ollaan erilaisia. Siellä ei hienostella, niin se taisi olla miten nainen sanoi. Että siellä on enemmän rahvasta. Joku asia saattoi olla minunkin sanomaa. Olimme samaa mieltä.

Nainen kaivoi jossain vaiheessa puhelimen esiin ja alkoi soittaa miehelleen että tulee hakemaan. Minä tarjouduin viemään hänet kotiin. Hän otti empien avun vastaan, mutta lienee ollut siihen lopulta tyytyväinen. Pelkäsi vähän, että tuleeko minulle ajosta turhaa lenkkiä. Rauhottelin häntä. Nainen säikähti kun ajoin muutaman risteyksen pitkäksi, kun puhuimme koko ajan enkä ehtinyt saada tai vastaanottaa ajo-ohjeita. Kotitalonsa lähestyessä hän sanoi, että tehän voitte tulla meille kahville joku päivä. Puhelinluettelosta löytyy meidän numero minun mieheni nimellä, oma numeroni on salainen. Meillä on vielä lelujakin jonkin verran, että lapset viihtyvät. 

Heidän oma lapsensa oli lentänyt pesästä vuosikymmeniä sitten.

S.