Kaikki on niin kuninkaallista

Ensin lavalle tuli pianisti, jonka tukka oli kammattu taakse, mutta koska se oli melko lyhyt, osa tukasta sojotti ylöspäin. Kaikki oli kuitenkin niin kuin pitikin, uskoakseni. Pianisti oli Christian Westergaard, ja hyvä pianisti olikin. Hyvät pianistit osaavat merkata hymyllä harhalyöntinsä. Hän oli selvästi myös hyvän pianon ystävä, sillä Steinway, jolla hän soitti, oli niin huonossa kunnossa että en ole tiennyt, että Steinwayn voi päästää niin huonoon kuntoon. Christianin hymyt olivat harvassa, mutta valitettavasti hänen kasvonsa olivat tuskaiset ison ajan illasta. Esmes se yks kosketin, jonka vapautuessa kuului sellainen pienenlyhyt sähkökitaraa muistuttava dänngggg-ääni. Niin sellaisen sietäminen kerta toisensa jälkeen on sietämisessä. Varsinkin kun on kyseessä hyvä ja nuori pianisti. Säestäjien on muuten aina oltava musikaalisia niin, että voi reagoida siihen, mitä tapahtuu. Säestäjät ovat oma rotunsa pianistien rodukkaassa joukossa.

Pianistin kanssa lavalle tuli poika farkkuhousuissaan ja pikkutakissaan, jossa hihat oli kääritty jonkin matkaa, oikeasta kädestä ehkä himpun verran pidemmälle. Päätellen siitä, että sillä seudulla ihmiset olivat käärineet housunlahkeitaan samalla tavalla, myös pikkutakin hihojen kääriminen oli muotia. Alla oli teepaita. Mies oli pienehkö, hyvin sympaattinen ilmestys, parta oli jo hyvässä kasvussa mutta kasvot olivat vielä nuoren miehen. (Vänrikki Stoolin tarinoissa on muuan nuori ylioppilas, jota "ei paina huoli muu/ kuin että viiksetön on suu".) Hänen nimensä oli Frederik Paevatalu Rolin, ja hän kertoi meille salissa istuville, miten Timotheus huutaa kostoa. Alaäänissä oli aina yllättävää syvyyttä, se oli hänen juttunsa. Samoin ehkä tarkkuus juoksutuksissa. Ja tietysti sellainen yleinen sympaattisuus. Tämä sympaattinen hahmo lauloi myös Mozartia. Hänen isänsä on muuten laulaja.

Sitten tuli nuori nainen mustassa laahusmekossa. Hän oli vakava ja pieni ja näytti siltä, että nyt kyllä jännittää. Hän veti happea ja keskittyi, ja nyökkäsi sitten pianistille, että oleppa hyvä. Ja siitä se sitten alkoi. Miten saattoikin niin ujon näköisestä naisesta lähteä niin tarkkaa ja vivahteikasta ääntä niin paljon. Kuten kaikki ymmärtävät, näiden linkkien kuunteleminen perustuu vapaaehtoisuuteen jopa vielä enemmän mitä tämän blogin lukeminen (Joskus koulussa muuten opetettiin äärettömyys-termistä sellaista, että jos XY-koordinaatistossa on ääretön määrä pisteitä, on niitä pisteitä tietyllä tapaa kuitenkin vielä enemmän kolmiulotteisessa XYZ-koordinaatistossa. Tällöin kolmiulotteisen koordinaatiston äärettömyyttä kutsutaan "mahtavammaksi".) mutta jos haluatte kuulla, miten tarkasti hän aloitti aariansa, kuunnelkaa tuosta Maria Callaksen tulkintaa. Alexa Vogel lauloi yhtä tarkasti, ainakin alkupuolen. Toki pitkän aarian loppupuolella saattoi kuulla pientä herpaantumista, mutta esitys oli kyllä häikäisevä. Mainitsen vielä hänen äänestään, että voi olla ettei aariassa olisi välttämättä tarvinnut niin paljoa eri äänensävyjä, mutta ainakin niiden esitteleminen teki minuun vaikutuksen. Myös esiintyjän ujonpuoleinen olemus yhdistettynä kiistattomiin kykyihin ja musikaalisuuteen oli jotenkin vangitseva kombinaatio elikkä kombo.

Sitten lavalle nousi iso mies mustissa vaatteissa ja ponskarissa. Mm. tämän säestyksen alkaessa pianisti irvisteli. Sellaisella soittimellisesta epämusikaalisuudesta kumpuavalla spontaanilla kärsimisen osoittamisella saa minulta aina sympatiapisteitä. Siinä olisi totisesti suonut pianistille ehjän soittimen. Sikäli kyllä kumma, että paitsi laadukkaasta flyygelistä, oli samalla kyse myös Kuninkaallisen musiikkikonservatorion omaisuudesta. Laulaja oli Joel Kyhle, ja hän oli bassobaritoni. Hänen äänensä oli niin ikään muhkea, vaikkakin hiukkasen epäyhtenäinen ylöspäin kiivettäessä.

Yleisöä oli kaksikymmentä, joista puolet oli esittäjien opiskelukavereita ja toinen puolikas heidän sukulaisiaan. Niinpä siinä sitten oli melko leppoisa tunnelma. Ja kun Carina Tybjerg Madsen oli esittänyt ensimmäisen kolmesta Sibeliuksestaan, timantin hangella, yksi sieltä laidasta koki taputtamisen tarvetta. Niinpä hän otti riskin, tuli tavallaan näkyväksi taputtamalla. Riski oli pieni, sillä läsnä olleen seurakunnan henki oli armelias. Kun taputus tyrehtyi kahden sekunnin yrittämisen jälkeen, Carina osasi taitavasti ja jopa spontaanin oloisesti hymyillä, eikä naurukaan varmaan kaukana ollut. Olisikohan ollut joku kummitäti, joka siinä yritti suosiotaan osoittaa ja onnistuikin siinä tietysti, lyhyestä virsi kaunis. Sibeliukselta kuulimme lisäksi Första kyssenin ja Flikkankomifronsinälskningsmööttenin. Se oli upea, ja hän lauloi omassa mittakaavassaan, ja lopun huipennuksen häikäisevän hienosti. Ja tykkäsi näyttelemisestä, taikka eläytymisestä, miksikä sitä nyt sanotaankaan. Tuo yllä linkkaamani Björlingin tulkinta ei tietenkään tee oikeutta mainitun sopraanon esitykselle, mutta siitä saa esimakua ;)

Väliajalla solistit juttelivat kivasti keskenään, vaikkakin yhden äidinkieli ei ollut Tanska, ja näytti, että hän jäi vähän ulos. Ja kikatus ja remakka kuului sieltä iloisesti, ja ihmiset halasivat toisiaan, sitähän ei täällä Suomessa tapahdu muutoin kuin humalassa. Miehetkin, ihan tällaiset tavalliset, saattoivat poskisuudella tavatessaan, ja se oli eleganttia.

Oppilaskonsertissa esiintyneistä Kirsten Buhl Möllerin oppilaista viimeinen oli Agnes Westfält, sopraano hänkin. Agnes seisoi tukevassa haara-asennossa ja naamasta näki että hän lauloi maskiin, siihen nenänvarren tienoille. Carinan tavoin hänkin oli keskisuuriääninen, ja hallitsi keskisuuren äänensä niin taitavasti kuin vain keskisuurta ääntä voi hallita. Eikös juttu olekin siinä, että pitäisi aina laulaa sillä äänellä, joka on käytettävissä. Sillä tavalla voi sanoa, että opettaja oli selvästi onnistunut työssään. Äänellään lintukin (Vogel) lauloi. Kun Agnes lauloi tämän tässä näin, ajattelin, että raato kun tuota Straussiakin pitäisi kuunnella enemmän. Ja jos kuuntelee tuota Barbara Bonneyn laulua, kuulee selvästi sen, mitä tarkoittaa se, että laulaa omalla äänellään. Tai ainakin saa selvää, mitä minä sillä asialla tarkoitan. Tai ainakin itse saan tuota kuunnellessani sopivasti omista ajatuksistani kiinni. Että otapa sinäkin kiinni mistä saat.

S.