Sitaattimestarin muistelmat

Porvarillisissa kodeissa näkee toisinaan kirjan, jonka kyljessä lukee jotenkin tähän tapaan:

SITAA

TTIME

STARIN

MUISTE

LMAT

Tai sitten ei sinne päinkään. En ole käynyt pitkään aikaan porvarillisissa kodeissa, joten en oikeasti muista, miten sana oli tavutettu. Sen muistan, että tavuviivoihin kiinnitin huomiota vain siksi, ettei niitä ollut. Minulla on joskus tullut tuon kirjan kylkeä katsellessa sellainen olo, että siellä, missä tuollainen kirja on, sitä kirjaa ei lueta. Toki on niin, että kun kirjoja on paljon, sen harvemmin yhtä tiettyä kirjaa ehtii lukea.

Kun lukee hyvää kirjaa, tulee sellainen olo, että tästä pitäisi puhua jonkun kanssa. Kun lukee erinomaista kirjaa, tulee sellainen olo, että tämä pitää päästä lukemaan jollekin toiselle, tai työntää kirja käteen ja sanoa että lue. Tai sitten vain laittaa lainausmerkit ja alakaa näpyttelemään.

"Haavio ja Vilkuna kantoivat Sillanpäätä edessä, minä olin oikealla puolella kolmantena, takanani oli Jussi Talvi, hänen parinaan Tuomas Anhava. Anhava oli kovasti laihtunut, sappivaiva tai jokin muu häiriö sen oli aiheuttanut, joku tiesi. Minun parinani oli vanha herra, jota en tuntenut. Kirkon tasaisella käytävällä ehdimme tottua arkun yllättävään painoon, se oli todella raskas. Emme kantaneet sitä pitkiä rappuja Senaatintorille. Ruumisauto oli yliopiston kirjaston puolella ylätasanteella. Askelmia ei ollut paljon. Oudon lyhyiltä ja matalilta ne tuntuivat. Arkun pohja oli sileä, liina liukui sitä pitkin  taaksepäin kun arkku kallistui rappujen suuntaiseksi. Yhä pitempi etupää oli alhaalla ja tuntui vetävän arkkua käsistämme. Jussi Talvi tiukkasi liinaansa ja jättäytyi jälkeen. Hänen liinansa oli arkun takajalkojen koukuissa. Hän ja Anhava kykenivät jarruttamaan menoamme. Sen he tekivät. Arkku vavahteli, pysähtyi, hiekka sen kannelta valui lahkeilleni ja kengilleni, siunaushiekka, pyhä hiekka. Minun liinani jäi riippumaan arkun alapuolelle, vanha herra luovutti sitä minulle kourat täyteen. Pari askelmaa pääsimme alaspäin. Anhavan ja Talven oli tultava mukana. Arkun pää jysähti askelmaan, seuraavaan, loput hiekat kohahtivat maahan. En muista mitään loppumatkasta, kuinka selvisimme rapuista tasanteelle ja nostimme arkun autoon, kuka otti haltuunsa kantoliinat. Näin auton ajavan pitkin Aleksanterinkatua, vilkkaan liikenteen seassa. Kävelimme mustissa puvuissa aurinkoisessa kevätsäässä Esplanadin kautta hautajaiskahville Otavaan tuntematta minkäänlaista helpotuksen tunnetta, joka tavallisesti seuraa, kun on monen nähden ja puolesta tehnyt seremoniallisen teon. Ei noloudentunnetta, sitä ajatusta, että voimamme eivät kunnolla riittäneet, vain hyvin raskaan ja ahdistavan ponnistelun luoma huono olo. Jonkinlainen taidottomuus jatkui Otavassa. Kahvikuppi oli liian kevyt, kädet olivat epävarmat."

Tässä vaiheessa lyön toisen sitaattimerkin ja pohdin, koska kukaan ei tule keskeyttämään. Kaikki muut nukkuvat. Veijo Meri tietysti tässä sanailee, ja on ihan kauhuissaan. Minä myönnän, nauroin, mutta tiedän, että joku toinenkin on Veijon lisäksi, joka ei naura. Ihan varmasti. Esseessään, tässä, joka on muuten otsikoitu ihan vain "Sillanpää", hän puhuu aluksi Sillanpään tuotannosta ja persoonastakin ja tapaamisesta hänen kanssaan. Tekstistä löytyy myös tällainen lause: "On meillä nytkin hyviä prosaisteja, on Hyry, Joenpolvi..."

Luen loppumetrejä Meren esseekokoelmateoksesta, kolme kokonaisuutta ynnä kuusi erillistä esseetä. Siksi uskallan sanoa, että ihan tällaista lopetusta, jonka tämä Sillanpää -teksti saa, ei ole muissa teksteissä; taas mennään.

"Valtion hautajaiset, joku sanoo. Sillanpää sai valtion hautajaiset. Presidentti ei tullut siunaustilaisuuteen, lähetti adjutanttinsa, joka laski seppeleen. Valtion hautajaiset ovat silti arvokkain huomionosoitus tässä tasavallassa. Arvokkaampi kuin Mannerheimristi. Mikä se oli joka meni tällä tavalla tämmöiseksi vai oliko se alunperin tätä, joka vain jatkui? Olin saanut arkun päältä pudonnutta hiekkaa kenkiini. Sillanpää tunsi tämmöisen ahdistuksen, pienten hankalien yksityiskohtien vaivan. Sitä tämä oli. Mitä muuta sen olisi pitänyt olla? Kaiken jälkeen."

"S".