Arja kiluista

Jarmo Papinniemi ja Kaisa Neimaala kirjoittivat, on siitä jo aikaa, kirjan kirjojen aloittamisesta tai kirjojen aluista. Kategorioita, joihin erilaiset alut voidaan jakaa, löytyi heidän mukaansa 27. Pasi Heikura haastattelee heitä aiheesta tässä ohjelmassa, joka tuli vastikään uusintana radiosta ja jonka aikana nukuin ja jonka sitten kuuntelin myöhemmin tietokoneeltani kun asetin märkiä pyykkejä kuivumaan. Tietokoneen ääni kantaa ihan hyvin tuohon viereiseen pyykkihuoneeseen jos vain ei ole seuraava pyykkikoneellinen mölisemässä viereisessä vessassa.

Illalla asetin sohvaa paikalleen. Pojat olivat sen siirtäneet, ja illalla on hyvä asettaa sohva paikalleen jos sitä on päivän aikana siirretty, vaikkei olisi itse siirtänyt. Sohvaa siirtäessä tai aikaisemmin oli kirjahyllystäni pudonnut kirja. (Hyllyni sisältö on käynyt vähiin, sillä siitä on kannettu pari laatikollista kirjoja pois. Vaimoani alkaa kuulemma aivastuttamaan kun hän kävelee kirjojeni ohi, ja niin hän päätti siirtää niitä ullakolle. Mietin asiaan parempaa ratkaisua.) Otin kirjan käteen, enkä onneksi nähnyt kyljestä, mistä kirjasta on kyse. Luin kirjan alun, ja pidin sitä hyvänä aloituksena. Mielestäni koko ensimmäinen luku oli aloitusta. Minä kirjoitan sen tähän. Kaisa Neimaala, jonka teksteistä olen aina pitänyt kovasti kun niitä olen anoppini Parnassoista lueskellut (minulla on niin hyvä anoppi että hän tilaa Parnasson, koska hänen vävynsä, joka asuu 700 kilometrin päässä, pitää lehteä lukemisen arvoisena ;) sanoo tuossa yllä linkitetyssä haastattelussa, että kirjojen aloituksia kannattaa kirjoittaa itse omakätisesti uudestaan, jolloin niistä tulee kauniita. Luulen, että joku tunnistaa teoksen.

"Jaksanko enää tulla tänne takaisin, Pietarin mieleen tuli. Oli tasainen tie, kevään ensimmäinen sumu. Hän käveli, ja näki siinä edessä sulavan lumen ja jään päällä ruskeaa hiekoitushiekkaa. Polun vieressä metsässä olivat tummat kuusien ja mäntyjen rungot, haapa- ja leppärisut, koivujen valkoiset tuohet ja niitten mustat läikät, läpinäkyvässä sumumaidossa. Hän huomasi, että päivän valo alkoi heijastua metsänpohjan lumesta, vaikka oli hämärä. Tuo autojen hurina kuuluu vain aina, hän mietti.

 Takaa kuului nopeita naisen askelia. Minäkin kävelen melko kovaa. Tämä on yksinäinen paikka. Aikookohan se mennä ohi. Täytyy tulla aina lähemmäs ja sitten ihan tuohon viereen. Mutta mitäpä se siitä perustaisi. Millainenhan se mahtaa olla. Pietari ei kävellyt nopeammin eikä juuri hitaammin. Kävelijöitä on niin monenlaisia ja on vahinko, että ne tuntuvat yhdentekeviltä, kuin eivät kuuluisi mihinkään peliin. Aikoo tosiaan kävellä ohi. Kun he olivat kohdakkain, Pietari vilkaisi. Aika iso ihminen. Siististi pukeutunut, itsellinen ilme, huulet ulospäin kuin niiden välissä olisi jotain; vihreä, jotenkin kiiltävä takki, uudet kiiltävät kumisaappaat ja ihonväriset sukat, kädessä nahkainen laukku ja käsilaukku, päässä itsekudottu villalakki, jossa keskellä takinvihreä leveä raita, ylempänä vaaleampia ja näitä vihreämpiä kehiä ja vasemman korvan yläpuolella pieni tupsu.  Tuollainen asu, harkittu rikos, kotioloissa mietitty, on jo päässyt jonkin matkan päähän. Kävelee varmaan tapansa mukaan työhän tämän parikilometrisen polun  kautta, johonkin pöydän taakse istumaan. Että sitten taas, syksy täällä, ja talvi, aina tämä sama, ja autojen hurina kuuluu aina."

(Antti Hyry, Maatuuli, 1. luku.)

Minulla muuten tuli tätä kirjoittaessa mieleen, että onkohan Pietari masentunut? Pietarihan on yksi Hyryn yleisimmistä päähenkilöistä. En ole moista ajatusta huomannut aikaisemmin ajatelleeni, mutta nyt kun se tuli, ei se tunnu yhtään oudolta.

S.