Tupsahdus

Suomessa on hyviä sanoja. Tupsahdus on yksi, sopii hyvin yhteen tulla-verbin kanssa. Tupsahdella voi mitä tahansa, joko tulemisen kanssa tai ilman. Minulle tupsahti Ex Libris. Miten lie sekin kirjoitetaan, isolla eellä vaiko erikseen. Sittenpähän näen.

Tapasin lapsuudessani taiteilijan, joka on jo vanha ja oli jo silloin tietysti eläkkeellä. Siis 90-luvun alussa hän piirsi minusta kuvan, kuten oli tehnyt sisaruksistanikin, joita nyt siihen aikaan oli maailmaan syntynyt. Istuin olohuoneessamme ja taiteilija piirsi minut äidin tekemä nailonverkkaripusero päällä. Puserosta päätyi kuvaan vain vähän kaulusta. Taustalle jäi London Knight -merkkinen pianomme, joka on edelleen lapsuuskotonani. Sillä on hyvä soittaa sointuja, se pitää hyvin vireensä ja soi kauniisti ja ennen muuta kuuluvasti. Lirutuksia varten on hyvä hankkia toisenlainen piano, jos parasta mahdollista lopputulosta hakee. London Knight on kuitenkin hyvä piano, ja minä olen sitä soittamalla oppinut soittamaan, sen minkä olen oppinut. Minulle siihen liittyy pelkästään myönteisiä asioita vaikkei se täydellinen olekaan.

Nyt kun olen tuolla feisbuukissa, niin siellä tapaa yllättäviä ihmisiä. Itse en hakeudu ihmisten kaveriksi pääsääntöisesti, eikä tätä pidä ymmärtää väärin. Missioni ei kuitenkaan ole kasvattaa kaverijoukkoa aktiivisesti vaikka varmaan niitä kavereita sieltäkin löytyy. Sen sijaan yritän tosielämässä olla avoin ihmisten suuntaan, samoin ihmisistä minun suuntaan, vai miten se sanotaan. Mutta feispuukkiin palatakseni, siellä tämä taiteilija kerran pyysi minua kaveriksensa. Hän tuntee äitini suvun ja isänkin sukua varmasti jonkin verran. Sitä ennen en ollut hänen kanssaan kovin pitkään koskaan jutellut. Hänen kuviaan olin katsellut vähän siellä ja täällä. Serkkuni muistaa, miten kävi lapsena taiteilijan luona auttamassa kotitöissä, kun hän oli silloin jo yksin asuvainen ja omakotitalossa (mitä muuten on edelleen, samassa talossa, pian 92-vuotiaana!). Palkaksi hän sai taiteilijan tekeleitä, vaikka ei kokenut tekevänsä työtä palkan tähden vaan auttaakseen. Silloin myöskään ei ollut hänelle kirkastunut, miten hienoja työt, joita hän repussa kotiin kantoi, olivat. Myöhemmin näin niitä kuvia hänen oman kotinsa seinällä, ja hienoja olivat. Kuulin myös tarinan, miten ne olivat hänelle päätyneet.

No, me olemme olleet kavereita feisbuukissa jo pitkään, ja sitä kautta jotain pieniä välähdyksiä välittyy toisillemme elämistämme. Taiteilija on hyvin avoin feispuukkaaja ja yllättää usein päivityksillään. Omaa olemistani siellä en kommentoi, koska olen jäävi. Mutta kerran näin, miten hän kertoi tehneensä N.N.:lle (nimeä en muista) Ex Libriksen. Minä lähetin hänelle viestin, että teetkö sellaisen minullekin, kun kerran N.N.:llekin teit. "Voin tehdäkin jos osaan ja annat aiheen".

Tavallaan se tupsahdus oli siinä.

Sitten kerroin, miten pidän kirjoista, en tiedä kerroinko että olen hidas lukemaan mutta kerroin, että minua kiehtoo runonpätkä lastenkirjasta, jossa kerrotaan, miten "Tammi tietäjän on puu, tammen alla viisastuu". Tammesta voisin tarinoida pitkään, ja puista ja metsistä, sillä luulen, että kaikki lähti tammesta, ja metsäisyyshän on kuin lautapelaaminen, tauti, joka tulee muttei lähde pois koskaan. Muodot voivat vähän vaihdella, ja tällä hetkellä esimerkiksi hikoilen metsäkuumeen kimpussa, mutta ilmeisesti on niin että kaksituhatta euroa puuttuu, enkä voi metsää tähän hätään ostaa. Rouveli ei tällä hetkellä näe investoinnin mielekkyyttä, vaan jupisee jotain päähänpinttymästä. En yritä kiistää.

Taiteilija ehdotti, että jos siinä olisi ihminen lukemassa tammen alla kirjaa, ja minä että no sitä minäkin, mutten uskaltanut niin tarkkaan ehdottaa, ja kohta oli jo taiteilija kyselemässä osoitettani. Kerron vielä yhden ketunlenkkauksen tuolta feispuukin maailmasta. Löysin nimittäin sarjakuvan, jossa on joskus hervottomasti hekotuttavia juttuja, mutta useimmiten lienevät vähän vaikeasti avautuvia, esoteerisia. Kaivelin kyseisen sarjakuvan arkistoja, ja löysin monia naurattavia juttuja, mutten rohjennut linkata niitä feispuukkiin. Sitten löytyi yksi, jonka uskalsin, mietittyäni hetken. Kun sain sen seinälleni, siihen ilmestyi pian taiteilijan kommentti. "Hukkasin osoitteesi, soita 09-1234567".

Minä soittamaan. Juttelimme niitä näitä, hän kysyi vointiamme ja minä hänen vointiaan. Hänen äänensä oli kuin nuoren ihmisen, kun hän vastasi puhelimeen, ja mietin, että kukakohan tämä nyt mahtaa olla täällä toisessa päässä, onko siellä taiteilijan tytär kenties. Mutta taiteilija siellä. Hän kertoi, että oli tehnyt minulle kolme ex libristä, että jos jostain niistä tykkään, niin sitten tykkään. Ja ilmeisesti niitä sitten painatetaan, taiteilija puhui viidestäsadasta tai tuhannesta, riippuen nyt kuinka moneen kirjaan niitä sitten laitetaan. Minä ajattelin, että kun saan taiteilijan ex libriksen, ihan oikean, niin ei sitä uskalla ihan kaikkiin kirjoihin läväyttää. Arvokkaimpiin vain. Katsotaan nyt montako niitä tulee. Mutta kuulemma uuden painotekniikan myötä kaikki painojälki on muuttunut katoavaiseksi, muste muuttuu valkeeksi 20-40 vuodessa. Näin taiteilija kertoi. Hän lupasi laittaa kirjeeseen mukaan yhteystietoja silkkipainoihin ja joihinkin muihin painoihin, en nyt muista painojen nimiä. Digitaalipainoja ja offsetpainoja ne eivät kuitenkaan olleet, sillä ne mainittiin puhelussa siihen sävyyn, että eivät ole hyviä painoja. Ja kun seuraavan kerran hänelle tulee vieras, ilmeisesti huomenna, hän panee kirjeen vieraan mukana postiin. Ai kun mukava!

Hän kertoi muutakin, tiesi yhtä ja toista. Lyhyesti puhui myös suvustaan, ja mainitsi esi-isänsä joka oli ollut keisarinnan palvelijana, ja toi hänelle joka aamu leipää. Hänen tehtävänään oli maistaa tuota leipää aina ennen kuin keisarinna söi sitä, ettei sitä ollut myrkytetty. Eräänä aamuna keisarinna heräsi nähtyään unen. Unessa hän oli saanut ilmoituksen, että antaa aamulla ensimmäiselle tapaamalleen ihmiselle sitä, mitä tämä ihminen haluaa. Taiteilijan esi-isä tuli tuomaan leipänsä, ja keskusteltuaan keisarinnan kanssa pyysi oluttehdasta. Hän sai oluttehtaan, joka on olemassa vielä tänäkin päivänä, ei tosin Krohnin suvulla, mutta on kuitenkin.

Minä olin vastuussa kahdesta lapsestani, joten puheltuamme sitä sun tätä sanoin, että menen huolehtimaan lapsistani. Sanoin, että soitellaan, ja hän sanoi, että soitellaan. Sitten hyvästelimme ja suljin puhelimen.

S.