Matkalla töihin oli ihan tarpeeksi hommaa pysyä naapurin M:n [ämmä] perässä. Kaveri on kovassa kunnossa ja polkee uudella pyörällään luvattoman kovaa. Uskon häntä, kun hän pohti leppoisan vauhdin mukanaan tuomia etuja ja haittoja, lähinnä muistan tosin haitasta maininnan, sen myötä ehtii kuulemma nälkä tulla. Hän oli syönyt lähtiessä panaanin puolikkaan ja oli näin ollen matkalla nälkäinen. Minä en ehtinyt tuntea nälkää. Tunsin vain reiteni, sen minkä nyt sitten loppumatkasta tunsin. No, tunsin tunsin. Mutta en saanut sanottua, että ei tämä niin hääviä ole tämä pyöräily kuin ennen, kun silloin olin kunnossa ja pyöräkin oli parempi, Nishiki 402 muistaakseni. Ja penkki ei ollut liian matalalla, kuten nyt on.
Jostain syystä matkalla kuitenkin ehdin ajatella ajatuksia. Tai ainakin yhden perusajatuksen, josta sitten johtui muutama muu. Ajattelin Widoria, ei mutta senhän täytyi olla myöhemmin, kun kuulin Widorin Toccatan radiosta autolla ajaessani! No ihan sama, ei nyt puututa siihen epäjohdonmukaisuuteen ettei mene tarina tärviölle sen takia. Matkalla siis ajattelin sen ajatuksen, että on se sekin, kun on joku Widor, tai Albinoni, W. tai A., ja sitten on säveltänyt jonkun, adagion tai toccatan. Ja sitten ei lopulta kukaan muista muuta kuin toccatan. Olisi se sekin, jos olisi V:n gigue taikka Fandango taikka jokin muu, josta mies muistettaisiin, eikä muusta. Ja suurin osa ei tietenkään siitäkään. No, mikä se on se onni että tulee muistetuksi kuolon jälkeen? Missä määrin sitä pitää katsella menneitä, missä määrin tulevia sukupolvia? Entä peiliä? Mitä sieltä löytyy?
Illalla kävin kaupassa tytön kanssa joka koko ajan seisoi kärryssä. Sitä ennen Katri keitti meille kahvia koko perheelle, ja nakersin siellä ratuleipää ja soitin pianoa eikä kukaan kehdannut sanoa että lopeta, ei täällä voi jutella, ehkä sitten voi kun ei kielletty. Voi on paha sana kun siitä ei saa tuota preteritiä koskaan selville, ainakaan aina. Kotona höyrystin pojille kattilassa höyrystettyjä lihapiirakoita ja nugettipihviä. Vanhempi söi molempia ja selosti iltapalalla minulle koko ajan uuden äidinkielenkirjansa hauskoja juttuja. Minä yritin samaan aikaan epäkohteliaasti lukea Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpua, joka on meillä toinen kirja lukupiirissä, joka huomenna kokoontuu. Ensimmäisen Mannerheim-aiheisen, sen varsinaisen, ehdin onneksi lukea. Nuorempi poika ei halunnut lihapiirakkaa ollenkaan, söi pelkän pihvin. "Hyvää oot tehny", hän totesi sitä syödessään.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti