Oiva tarhuri

Kun oleilee tikapuilla korkealla tai suhteessa tikapuiden huteruuteen korkealla ja poimii kirsikkaa, tulee mieleen yhtä ja toista. Ensinnäkin, eipä ole tullut poimittua kirsikkaa. Kuten meillä täällä hyvin tiedetään, kirsikat menivät edelliskesänä niin sanotusti parempiin suihin. Milläköhän mittarilla joku voi sanoa jotain suuta paremmaksi kuin jotain toista? Minun suussa on yhtä ja toista poikkeamaa, hampaista nyt mainitakseni vain, niin olivat lapsena ollessani yhdessä sumpussa kitalaessa sikäli kun siinä nyt sattui olemaan kiinteää kudosta johon hampaan on mahdollista tarttua. Nyt ollaan jo toisessa asennossa. Linnun suu on erilainen ja sen pitää tehdä toisenlaisia juttuja. Vaikea sanoa, kumpi on parempi suu kirsikan syömiseen. Ainakin linnuilla se kirsikan poimiminen sujuu paremmin. Tai sitten se vaan näyttää siltä. Poimivat helpon näköisesti viime kesänä joka ainoan marjan mutta oikeasti olivat koko touhuun itse ihan kypsiä. Tänä vuonna sitten porukalla päättivät, että ääh, antaa olla. Eläinten yhdessä touhuamisen ja ajattelemisen kuvitteleminen, mitä tämä tässä par´aikaa on ja edustaa, on hupia ja tuo mieleen Veikko Huovisen, joka on tätä lajia harrastanut eräänkin kerran. Lemmikkieläin -niminen kirja on muuten sellainen, jossa ihminen jää vapaaehtoisesti toisen ihmisen lemmikiksi. Sitten Ympäristöministeriö -nimisessä novellettikokoelmassa on tarina miehestä, joka ruokkii variksia. Se loppuu kaihoisasti ja on hupaisa.

Kirsikkatikkailla ajattelin, että nyt jos tulisi joku käymään niin olisi mukava jutella niin että itse saisin olla täällä tikkailla ja puhua pälpätellä vieraalle mitä sattuu, ja vieras olisi alhaalla kädet puuskassa tai taskussa tai pahimmassa tapauksessa ristissä niskan takana ja kitapurjeet lepattaen puhuisi minulle asioitaan tai muitten asioita, monestihan sitä saa puhuttavaa ihan muittenkin asioista, ja toisinaan sillä tavalla voi välttää tietoisestikin omista asioista puhumista, ainakin jos omat asiat on kipeitä tai jos niitä ei ole. Muuan viisas mies kerran sanoi minulle että se on arvokasta hänen mielestä jos kysyy, että "mitä sinä ajattelet tästä". Sen kysymyksen voi ihan hyvin esittää tikkailta tai niitten läheisyydestä. Sillä tavalla se aika mukavasti vierähtäisi, sitähän me ihmiset koko ajan teemme, vieritämme aikaa eteenpäin, kuka milläkin tavalla. Jarrutellen, sysien lykkien työntäen. Lapsuus menee omalla painollaan, sitten alkaa ankara alamäki jossa mennään eikä meinata, ja kun vanhuus tulee, kenelle milläkin tavalla mutta kenelläkään ei ilmeisesti yksin (muuan humoristi ilmoitti että jos hän päätyy naimisiin, niin kutsukorttiin kirjoitetaan, että "vanhuus ei tullutkaan yksin") niin sitten katsellaan taakse, että jos ja kun ja voi voi ja sitä ja tätä ja tuossakin mutkassa tultiin niin kovaa vaikka olisi ollut ja mennyt ja tuotakin olisi voinut jäädä ihastelemaan ja ja ja.

Linnun suu tosin on likaisempi kuin ihmisellä, vaikka en ole koskaan maistanut sitä enkä muutenkaan tutkinut, mutta niinhän sitä aina sanotaan, ja sehän riittää. Lapsi kun olin, siis ihan oikea lapsi, niin löysin hiiren. Oisko tuo ollut loukussa, muistaakseni. Otin hännästä kiinni ja vein naapuriin ihmeteltäväksi. Minulle tehtiin suurin kirjaimin selväksi, että hiiren häntä on se kaikkein likaisin paikka. En muista että olisin sen jälkeen koskenut hiiren häntään, jos kohta en minä sitä häntää ja siihen koskemista nyt isommin pelkääkään. Mutta eipä vain ole tullut kosketeltua.

Rouva laittoi tänään minulle viestin, jossa oli myönteisiä asioita ja muutama muistettava asia. Yks oli, että pidä sairasta tyttöä mieluummin sylissä kuin poimit marjoja. Näin tapahtui joo. Tyttö nukahti melko ajoissa ja marjanpoiminta sai jatkua. Myönteinen viesti päättyi kehotukseen olla poimimatta punaisia viinimarjoja kun niistä tulee mehua ja ei hän kuitenkaan ehdi tässä mehua ruveta tekemään. Ihan niin kuin rouveli olisi talon ainoa mehuntekijä. 

S.

PS. Tuli muuten mieleeni kevät, jolloin elin hetken, jolloin luovutin puhelimeni pois ja poistin siitä 2874 tekstiviestiä. Ennen kuin poistin viestit luin niitä selaillen elikkä kursiivisesti, ja totesin, että yhdellä ihmisellä on yhdenlaisia viestejä ja toisella toisenlaisia, ja eläköön elämän rikkaus. Rouvelilta oli tullut ylivoimaisesti eniten, ja ne olivat monimuotoisia kaikkinensa. Hyviä viestejä kaikki, jokainen omalla tavallaan.