Jarmo Papinniemi menehtyi toissapäivänä. Suren ja olen vähän mykkänä. Pidin hänestä vaikka en koskaan puhunut hänen kanssaan kasvotusten. Onneksi voi pitää myös ihmisistä, joiden kanssa ei koskaan puhu. Joku sanoi eilen radiossa, että elämää voi kuvata parhaiten niinä hetkinä kun ei puhu mitään. Hiljaiset hetket ovat monesti hyviä hetkiä, vaikka niitä pitää toisinaan sietää. Useimmiten ne tosin ovat vältettävien asioiden listalla. Mutta kun niitä tulee tai on, niiden voima voi olla valtava.
Jarmo Papinniemi oli Parnasson päätoimittaja. Sellainen tavallinen, jalat maassa oleva kirjanlukija on juuri oikea tyyppi toimittamaan Parnassoa. Tietysti siinä hommassa voi olla tosi monenlainenkin tyyppi hyvä, mutta minä pidin hänestä. Ehkä samastuin häneen, ja samastuinkin. Ymmärsin ison osan "hänen Parnassonsa" jutuista mutta itse lähestyn kirjallisuutta eri tavoin kuin ne innokkaimmat kriitikot tai taitavimmat analyytikot, jotka lehden palstoille ovat kirjoittaneet. Sinne on muuten kirjoittanut muuan Roo Ketvel, jonka teksti on ihan mielettömän taitavaa, ja joka on oikeastaan sen takia vähän outo lintu siellä joukossa. En itse koskaan pysty sellaiseen suvereeniin krumeluuriin, jossa on vielä jotain asiaakin, eikä minun tarvitsekaan. Kirjoja pystyn onneksi lukemaan, sen vähän minkä pystyn, riittävästi kai. Jarmo Papinniemen tekstit ymmärsin aina alusta loppuun, niissä ei ollut mitään vaikeaa. Jarmo Papinniemi oli siksi loistava kirjoittaja, että häntä oli helppo ymmärtää. Hän kuoli 44-vuotiaana.
S.
Papinniemeen en osaa ottaa kantaa. Rauha hänen muistolleen. Mutta tuo Lotti on totaalisen ihana laulu. Esitimme sitä aikoinaan melko paljon.
VastaaPoistats
Mykkänä olen minäkin. Parnasso nro 4/2012 edessäni auki pääkirjoituksen kohdalta. Kuvassa Jarmo Papinniemi myhäilevänä ja tekstin otsikkona Parsku ja tuotrea puu. "Muistatteko Kyberiaan, Stanislaw Lemin hulvattoman tieteisromaanin? Siinä ystävykset Trurl ja Klapasius tekevät mitä merkillisimpiä keksintöjä, kuten elektrubaduurin, runoja tuottavan tietokoneen...Tässä lehdessä veljekset Jukka ja Paavo Toivanen, tekoälyn ja kirjallisuuden tutkijat, käyvät kiintoisan dialogin siitä, mitä keinoälyn tuottamat runot opettavat ihmismielestä ja -kielestä - runoudesta. Kyberiaassa kone päihittää lopulta kaikki runoilijat ja tekee heidät tarpeettomaksi. Tosielämässä voi kuvitella käyvän toisin päin: uudenlaisilla tavoilla syntyvät tekstit avaavat uusia näkökulmia kirjoittamiseen ja ajatteluun. Merkitysten maailma rikastuu, uutta löydettävää riittää. Sanankäyttäjien tarve ei vähene, vaan lisääntyy." Lehdessä neljä sivua veljesten dialogia Konedadaa vai keskeisloruja? ja paljon muuta. Mutta ei
VastaaPoistaTuossa oli yksi kommentti, joka oli toki muodollisesti hyvinkin pätevää tekstiä, mutta jotenkin koin, että ehkä on parempi ottaa se pois tästä yhteydestä. Toivottavasti sananvapaus ei rajoittunut liikaa. Taisin samalla tärvellä tuota nyt toisena näkyvää kommenttia.
VastaaPoistaS.
Lottin Crusifixus kuului nuoruuteeni eli menneisyyteeni, sinne kuuluu yhtä ja toista, ja sieltä niitä toisinaan nostellaan päivänvaloon sen, minkä nyt valoa kestävät. Lotti kestää.
VastaaPoistaS.
Kuuntelin ratiosta viikolla ohjelmaa jossa kerrottiin Papinniemen poismenosta. En itse muistanut henkilöä, mutta kun ystävänsä ja työtoverinsa kommentoivat Papinniemeä, ajattelin että puhuvat ihan kuin Sampasta ja mietin että tämä koskettaa sinua ja en sitten ollut yllättynyt tämän blogin aiheesta.
PoistaOlipas "jännä" kuulla. Elämä on "jännää" ja hassuakin, että minut toi moinen puhe mieleen. En itse kuullut tuota radio-ohjelmaa, mutta mielestäni sellainen pohdinta puolustaa paikkaansa radiossa, siellä JP kuitenkin toimi myös, ja oli äänessä useamman kerran myös sitten vielä päätoimittaja-aikanaankin (Aristoteleen kantapäässä oli vastikään, vaikka uusinta se taisi olla, juttua hänen ja Kaisa Neimalan yhdessä kirjoittamasta kirjasta, josta taisinkin täällä mainita). Ennen pohdin, kuten kertoi lähisukulaisenikin pohtineen, monia asioita tuon "jännän" kautta. Sitten katsoin muutman jakson animaatiosarja Pasilaa, ja siellä animaatiohahmo Routalempi pohti kaikkea toteamalla, että "jännä", eikä oikeastaan useinkaan muuta osannut sanoa. Ja tekijät kertoivat, että Routalemmellä on tosielämässä vastineensa, nimittäin hahmo, jonka mielestä kaikki on aina hirveän jännää. Minä tunsin piston sydämessäni, enkä sitten ole sen jälkeen nähnyt maailmaa niin kovin jännänä paikkana enää. Mutta kyllä tuo anonyymin mietintä on jännää, ei siitä mihinkään pääse. Elämä on.
PoistaS.