Ajattelun viikko, toinen päivä

Työssäni haastattelijana tapasin kerran erilaisen ihmisen. Häntä kohdeltiin kaltoin, ja hänestä tuli raunio. Hän oli kymmenen vuotta kotonaan, taisi parhaimmillaan käydä postilaatikolla mutta ei kauempana. Hän luki tuona kotonaoloaikanaan kirjoja. Ihmisen tarina toi mieleen Tsehovin novellin, oliko se vedonlyönti. Siinä mies uskoo voivansa olla vapaaehtoisesti vankilassa, jonne saa kirjoja ja ruumiin ravintoa. Vankilan ovi on aina auki, hän saa palkinnon jos onnistuu olemaan oven takana sovitun ajan, oliko se kymmenen vuotta vai? Teksti teki minuun suuren vaikutuksen, kun lukiossa luimme sen. Tapaamani ihminen kertoi minulle keltaisesta naakasta, muttei alkanut lausumaan runoa vaikka tivastin. Sen sijaan hän kehotti minua kaivamaan sen käsiini. Kaivoin, ja olihan tuo. P. Mustapään sanojen myötä, hyvää ajattelun viikon toista päivää.

S.

KELTAINEN NAAKKA

Oli kirkon harjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Se viivytteli yksin
kai ajatellakseen
ja perin harvoin nousi
valjuille siivilleen.

Vaan mustain naakkain parvi
hihkui ja vaakkui vain.
Ja annas olla, aamu
kun koitti sunnuntain,

kun tornissa juhlallisesti
kelloja kläpättiin
ja lukkari rovastin myötä
vaelsi temppeliin,

se mustain naakkain parvi
kuten arvata saattaakin
kuin raekuuro sinkos
yli korkean tapulin.

Vaan keltainen naakka silloin
oli ainoa äänetön,
joten silläkin vihastutti
se naakkayhteisön.

Se ei ulvonut susien myötä
- tai naakkakielellä, ei
se vaakkunut naakkojen
lailla - mikä siltä suosion vei,

joten kerran mustat naakat
sen silmät sokaisivat -
ovat vallalla naakkojen maassa
periaatteet ankarat.

Oli kirkonharjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Ja aforismin laati
se ensimmäisen näin:
On selkärankaa mulla,
jos silmittäkin jäin.

Ja toisen, yhtä hyvän:
Ma oivan osan sain -
on kunniallista kuolla
väriänsä tunnustain.