Ajattelun viikon loppu

Mirkka Rekola puhuu niin, että kuulija lumoutuu. Näin voi päätellä kun lukee artikkelikokoelmaa Kuva Silmissä. Se on ilmestynyt vuonna 2011, "kirjailijan merkkivuotena". Wikipedian mukaan Rekola täytti tuolloin kahdeksankymmentä vuotta. Hänen ystävänsä, tuttavansa ja ihailijansa ovat koonneet joukkonsa ja kirjoittaneet WSOY:n kustantaman artikkelikokoelman. (Toim. Eila Kostamo ja Liisa Enwald). Siinä käydään läpi Rekolan tekstejä, tietysti, mutta yllättävän moni mainitsee myös Rekolan puheen ainutlaatuiseksi.

Rekola on ajattelija, joka on kirjoittanut runoja, aforismeja ja esseitä. Artikkelikokoelma on rehevän monimuotoista ylistystä sekä kirjalijan persoonaa että hänen hengentuotoksiaan kohtaan. Jokainen kirjoittaja käyttää omaa ääntään luontevasti. Kristina Carlson esimerkiksi näin: "Huvilakadun ullakkoasunnon ikkunassa oli ultramariini taivas, kuu, pöllö. Sinä puhuit kuten runosi puhuvat, ja aloin kuulla omankin ääneni toisin. Olen sanojen ja kielen ja maailman sisässä, ja huikaisee kuin lentäisin. Kun sinä puhut, aukeaa ovi, joka on välillä ollut suljettu. Sinun runoissasi se ovi on auki, miten yksinäinen olen ollutkin."

Leena Krohn kertoo omassa tekstissään tapaamisesta, joka muistuttaa todellista ensitapaamista Rekolan kanssa. Näin. "Hän silmäili minua nyt niin läpitunkevasti, että olisin pitänyt katsetta julkeana ellei se olisi ollut hievahtamattoman levollinen. Hän katsoi suoraan olemattomuuteeni, siihen kohtaan missä on kuin neulanpisto mutta niin syvä, että sinne voisi heittää kaiken tavaransa ja muistinsa ja epäilyksensä, vaatimuksensa ja verukkeensa - niin, koko elämänsä - eikä siellä vielä olisi yhtään mitään."

Eila Kostamo, kirjan toinen toimittaja, oli Rekolan kustannustoimittajana pitkään. Hänen kertoilunsa niistä vaiheista ovat kiintoisia myös. Kirjassa on yhdeksän kirjoittajaa, ja jokaisella oma äänensä. Vaikka kirja olisi käsitellyt aidan seivästä, on mielenkiintoista lukea, miten eri tavalla aihetta lähestyy vaikkapa nyt Kalevi Aho ja Vilja-Tuulia Huotarinen. (Kalevi Aho kirjoitti hyvin kiinnostavan kirjoituksen aikamme musiikista, mutta en löydä siitä mistään kiinnekohtaa Rekolaan. Kirjan alaotsikko on "Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön")

Ajattelun viikko on lopussa. Ehkä taas vuoden päästä ajattelemme lisää. Sitä odotellessa voi pureksia Rekolan runoa Vedessä palaa. Se on hänen ensimmäisestä kokoelmastaan vuodelta 1954, modernistinen. Minä en siitä osaa sanoa enempää, eikä tarvitsekaan. Rekolan runoja en muista systemaattisemmin lukeneeni aiemmin. Kirjan halki niitä siteerattiin, ja mielenkiintoni kyllä heräsi. Ehkä ne joskus uivat syliini.

S. 

Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea

Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.

(M. Rekola)