Ajattelun viikko, viides päivä

Läimin tänne taas tekstiä, joka ei ole omaani. Ratkaisu ei ole "paremman puutteessa" -tyyppinen, tässä vain ollaan niin oleellisen asian äärellä, että Aleksander Stubbilla ei ole tähän mitään lisättävää. Olen koko viikon kirjoitellut ja lainaillut tänne tekstiä alla otsikon "Ajattelun viikko". Nyt kaduttaa vähän. Luin nimittäin jostain, että Jyrki Katainen on valtakunnallisen ajattelun viikon suojelija. Minua alkoi heti epäilyttää, että onko tässä nyt jollakin ketunhäntä kainalossa. Aloin ajatella, mutta ajattelinkohan oikealla tavalla, niin että Jyrki on tyytyväinen?

Alla oleva teksti on lehdistötiedote liittyen väitöstilaisuuteen joka pidetään Oulun yliopistossa 30.11.2012. Väittelijänä on Elina Viljamaa, joka on viisas nainen. Väitöskirja on liikuttava, monesta kohtaa. Ei kaikki ole, olen minä muitakin väitöskirjoja selaillut. Tiedote on parempi kuin kaikki muut väitöstilaisuuksista kertoneet lehdistötiedotteet. Olen minä niitä lukenut. Joka ei lue alla olevaa tiedotetta lukekoon edes tämän: "Arjessa lapsia kohdatessamme on tärkeää kuunnella, mitä lapsi kertoo". Lapsen puhuma kieli voi olla suomea, ja ihan selkeää, mutta silti mennä ohi aikuisen korvien. Istuin tänään uimahallin saunassa. Poikani oli hyvällä tuulella ja sanoi vieressä istuvalle miehelle (60 v.) : Moi. Mies vähän yllättyi, ja sanoi takaisin: Moi. Sen verran hän ymmärsi lapsen kieltä. Seuraava meni jo yli hänen ymmärryksensä: Mun nimi on Mitja. Mies ei sanonut siihen mitään. Miksi? En tiedä. Ehkä hän ei ymmärtänyt. Ehkä hän ajatteli, ettei lapselle tarvitse vastata. Ehkä hän ajatteli, ettei lasta kiinnosta, mikä hänen nimensä on. Ehkä hän oli hän ja lapsi oli lapsi ja oli kuin kuilu olisi ollut siinä heidän välissään, vaikka ei olisi tarvinut. Minä näin ainoastaan lauteiden välissä olevan pienen raon. Tulisin ilman muuta kauas pohjoiseen väitöstilaisuuteen, jos minulla olisi ylimääräistä rahaa matkustamiseen ja lastenhoitajan palkkaan.

S.

"MIKSI AIKUINEN KIERTÄÄ RAPAKON, MUTTA LAPSI HYPPÄÄ SIIHEN?

Lapsella on maailmasta tietoa, jonka aikuinen on unohtanut

Jokaisella lapsella, iästä riippumatta on ainutlaatuista tietoa itsestään ja maailmasta. Tuo tieto on myös olemassa lapsessa. Väitöstutkimuksessa on tutkittu lasten kerrontaa kotona. Tutkijana on äiti. Lähtökohtana on ajatus, että kertominen kantaa mukanaan aina kertojansa henkilökohtaista tietoa ja tietämisen tapaa, ei sellaisenaan, vaan pilkahduksina ja vihjeinä ja usein moneen kertaan kerrostuneena. Lapsenkin kertomassa on näin ajatellen näkyvissä juuri kyseiselle lapselle ainutlaatuinen, henkilökohtainen tapa olla maailmassa, tapa tuntea, ajatella ja tietää. Siksi lapsen kerronnan äärellä olemme aina samalla myös lapsella olevan tiedon ja tietämisen tavan äärellä.

Koti lapsen paikkana voi jäädä julkisten instituutioiden varjoon. Vanhemman näkökulmainen, kotona rakentuva tieto rikastuttaa ammattikasvattajien, vaikkapa opettajien ja päiväkodin henkilökunnan näkemyksiä lapsen olemisesta. Tutkimuksen aineisto on kertynyt lähes kymmenen vuoden aikana. Aineisto on rakentunut tutkijan omien lasten, mutta myös kodissa vierailevien lasten vaikutuksesta. Lapsen ajatus, tekeminen tai lapsen jättämä jälki on toisinaan saanut äidin ja tutkijan pohtimaan ja kirjoittamaan mietteitään päiväkirjaan.

Arjessa lapsia kohdatessamme - äiteinä, isinä, isovanhempina, opettajina, päiväkodin aikuisina, kirjaston työntekijöinä, lääkäreinä, linja-auton kuljettajina jne. - on tärkeää kuunnella, mitä lapsi kertoo. Kerrotun sisällön kanssa yhtä tärkeää on huomioida lapsen tapa ja tyyli. Ne saattavat poiketa paljonkin omastamme. Kun sanomme, ettei alle kolmevuotias lapsi vielä pysty kertomaan aikuiselle loogista tarinaa päivän tapahtumista, on katse lapsessa epäloogisena kertojana. Yhtä hyvin se voisi olla aikuisessa lapsen kertomisen tavan kadottaneena. Emme vain opi uusia taitoja, vaan myös kadotamme niitä tai ne jäävät elämässämme taustalle. Väitöstutkimuksessa tehdään näkyväksi mm. lapsen kerronnan liikkuvuutta, ruumiillisuutta, esteettisyyttä, poikkeuksellista suhdetta aikaan ja siihen mitä kutsumme todellisuudeksi ja kuvitelluksi.

Lapsi ei voi kävellä rapakon ohi, koska hän vielä kuulee veden kutsun ja sen tarjoaman mahdollisuuden. Vesi tarjoaa lapselle kokemuksia, joissa tunteet, mielikuvitus ja ajattelu voivat yhdistyä kokonaisvaltaiseksi esteettiseksi kokemukseksi. Lasta katsomalla aikuinenkin voi muistaa, millaista oli juosta kaatosateella ulkona, ihmetellä veden pusertavaa otetta uidessa, kuvitella mitä järven pohjassa on tai tutkia veden virtaamista rapakosta puroon."