torstai 10. tammikuuta 2013

Huomio epäolennaisessa

"Että kun runoudessa tekstissä on erityisesti se materiaalin tuntu" sanoi nainen, joka puolusti Edith Södergranin runojen lukemista alkukielellä ruotsiksi. Sanoessaan sanan "materiaalin" nainen siristi silmiään, nosti kätensä suunsa eteen kämmenpuoli ylöspäin ja puristi sormenpäänsä yhteen toisiaan vasten. Huuletkin jännittyivät ihan vähän. Tämä siis vain ohitsekiitävän hetken ajan, ja kuitenkin ajattelin hänen elehdintäänsä ja kehon kieltä vähintään yhtä paljon kuin sitä, mitä hän sanoi, en siksi että keho olisi viestinyt suusanallista viestiä vastaan, vaan siksi, että viesti oli niin yhdenmukainen. Sillä näin keho toimii. Mutta vain naisella on lupa tällaiseen. Jos mies tekisi samat liikkeet ja silmäin siristykset, olisi hänellä hyvin pian hyvin paljon vähemmän kuulijoita, ainakin mieskuulijoita. Tätä dikotomiaa (en edelleenkään tiedä, mitä se tarkoittaa kun en jaksa tähän hätään kooklettaakaan) yritin kerran avata kaverilleni, mutten saanut viestiä perille. Muistaakseni siinä oli tapetilla naisen sielun myyminen, tai ainakin naiseuden myyminen. Älkää te naiset myykö naiseuttanne ollaksenne miehiä. On tilanteita, jotka kokee vahvasti, mutta joita on mahdoton selittää tyhjentävästi kenellekään koskaan. Mutta mielessä ne ovat kirkkaana vuodesta toiseen. Minulla on mielessä eräs vino tahaton hymy, jonka päästin eräälle professorille kun hän esitteli ekonometristä mallia, jonka mukaan olisi viisasta politiikkaa laskea veroja, sillä se tuottaisi enemmän verotuloja. Hän ei siis missään nimessä väittänyt että malli kuvaisi maailmaa, mutta siinä mallin maailmassa tultiin tähän tulokseen. En muista olinko käynyt hänen kanssaan keskusteluja yhteiskunnallisen tulonjaon oikeudenmukaisuudesta, mutta hän huomasi hymyni nanosekunnissa. Hän jatkoi luentoaan ja kysyi kolmen sekunnin päästä minuun katsahtaen, että miksi sinä naurat. En kertonut, mutten voinut hyydyttää hymyänikään. Pian hän sanoi: Sä naurat sen takia, että mä esittelen tällaisen mallin, missä osoitetaan että verojen laskeminen on hyvää politiikkaa. Taisin nyökytellä. Hän sanoi, ettei väitä maailmaa tällaiseksi, mutta mallin todellisuudessa tämä on fakta. Nyökyttelin ja hymyilin typerästi. Istuin pienen luokan eturivissä. Hän aavisti, etten ole niin reaganilainen mitä hän itse oli. Tätä kirjoittaessa alan tulla varmemmaksi myös siitä, että kävin arvokeskustelua hänen kanssaan vasta tämän episodin jälkeen. "Olen reaganilaisempi kuin Reagan itse" hän sanoi, muun muassa. Mutta hän piti minusta kovasti, ja kuulin, että vaikka olen tällainen tavallinen enkä koskaan kasvanut tiedemieheksi kuten kasvoivat toiset, opiskelutoverini, hän kertoi (nimettömänä) elämänvaiheistani myöhempinä vuosina opiskelemaan tulleille. Luulen, että se tahaton vino hymy, joka paljasti sen, että arvotin hänen arvottamisensa jollain tavalla, teki tämän kaiken.

S.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti