Radiofoonii finnikee keneraalis

Taas kävi se, mikä on ennenkin käynyt. Radio tuli, ja pelasti päivääni. Päivääni pelastaa tämän tuostakin myös moni muu hyvä asia, mutta nostan radion esiin, sillä on hyvin tavallista, että radiosta tulee hyviä asioita, joista saan elämääni sisältöä. Viime aikoina tosin olen käyttänyt autoillessani ajan äänikirjan kuunteluun ja radio on jäänyt vähemmälle. Osin syynä on yhdeksästä kymmeneen soiva Muistojen bulevardi, jonka ohjelmatarjonnasta harvoin pidän.

Mutta aamulla sai poliitikko minut liekkeihin. Voitte itse kuunnella tämän ykkösaamun, vaikkapa kohdasta 6.30 eteenpäin ja tykätä tai olla tykkäämättä Oras Tynkkysen puheesta. Minut se sytytti. Hänen retoriikassaan mutta ennen muuta argumentaatiossaan oli jotain niin sykähdyttävän, piristävän sanoisinko epäpoliittista, että oksat pois. Kaivoin ohjelman päätyttyä kännykkäni saman tien esille ja etsin Tynkkysen puhelinnumeroa hänen kotisivuiltaan, mutta sen etsimisessä aika loppui kesken. Ehkä vielä palaan hänelle. Olen epärationaalisesti, siis vaistonvaraisesti ydinvoimavastainen mies, ja siksikin minun oli helppo sympatiseerata Tynkkysen ajatuksia. Mutta olen työkseni kuunnellut aika monen poliitikon puhetta, ja täytyy sanoa, että esim. ohjelmassa esiintynyt Rantakankaan Antti, joka on muuten mukava mies, puhuu niin kiusallisen täydellistä poliitikkoa, että limaisempaa diskurssia saa hakea. Tynkkysen argumentteihin hän ei kyennyt millään tavalla vastaamaan, mutta puhe (jonkun tietyn) eturyhmän puolesta jatkui kuin vastaväitteitä ei olisi koskaan esitettykään. Totta kai ydinvoiman rakentaminen on tärkeä asia jonkun tietyn alueen ihmisille ja elinkeinoelämälle. Senkin taakse pitäisi kuitenkin pystyä katsomaan; mitä sitten? En rehveroi keskustelua tähän, jos kiinnostaa, ohjelman voi kuunnella.

Toinen ilopilkku tuli siinä puolen päivän tienoilla, vai oliko se aikaisemmin. Janne Koskinen, jonka Hienostelua-ohjelma on minut aiemmin joskus tuskastuttanut perinpohjaisesti, on jostain syystä saanut vaivihkaisen hyväksynnän. Toisin sanoen olen alkanut pitää hänen ohjelmistaan. Yhä vieläkään en pidä siitä härskistä naisesta, joka hänen ohjelmissaan näyttelee esimiehen roolia, mutta ei nyt puhuta siitä. Tänään nimittäin Hienostelua-ohjelmassa haastateltiin mattokauppiasta. En kuullut ohjelman alkua, aloin kuunnella sitä vasta noin kahdenkymmenen kahdeksan minuutin kohdalta. Kuuntele sinäkin. Hyvin pian oltiinkin tilanteessa, jossa haastateltava Eva Perander kertoi eräästä ulkomaanmatkastaan. Hänen repliikkinsä päättyi jotenkin näin: "Silloin mua vähän pelotti." Ja mitä keksikään toimittaja? Keksi Bachin, keksi Monteverdi-kuoron solisteineen, John Eliot Gardinerin ja ennen kaikkea lohduttavan motetin: Fürchte dich nicht, ich bin bei dir. Miten voi kuoro laulaa niin taivaallisesti? Kuunnelkaa taas itse, kuin enkelit. Sävellys soi pianossa melkein koko ajan, ja silti sävyjä tuntuu olevan rajattomasti. Kohta "Ich Stärke dich, ich helfe dir auch" lauletaan tietysti voimallisesti, kuten Bach lienee toivonut. Kun mattokauppiasta pelotti, Koskinen keksi lohduttaa häntä Jesajan kirjan sanoin: "Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi -- minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni." Motetissa lauletaan myös toinen jae samasta kirjasta. "Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun." Tämä temppu jotenkin kolahti kovaa, vielä kun aurinkokin sattui paistamaan.

Kolmanneksi kuulin Aristoteleen kantapäätä. Kyllä elämme ihmeellistä maailmanaikaa, kun kaikki hyvät radio-ohjelmat kuulee perästä päin milloin vain haluaa. Aristoteleen kantapää käsitteli tänään Kalevalaa, tuota suomalaisten suurta kirjaa, johon olen ollut omituisella tavalla rakastunut jo pitkään, vaikken vieläkään ole lukenut sitä loppuun saakka. En aio pitää kiirettä, kuuntelen omistamaani äänikirjaa yhä uudestaan alusta niin kauan kuin sen kuunteleminen alusta ei tunnu pahalta. Luulen, että siihen menee kauan. Kalevalasta on tänään kuulemani radio-ohjelman mukaan erilaisia käännöksiä ja versioita olemassa yli kaksisataa. Ajattelin muuatta Inkeriä, joka on kirjoittanut oman versionsa, selkeäsuomisen sellaisen, Kalevalasta, että onkohan hän nyt kuulolla kun ohjelma tulee radiosta. Hänkin voi ohjelman tietysti kuunnella jälkikäteen, jahka se nyt Areenaan ehtii. Tätä kirjoittaessa ei vielä ole ehtinyt.

Paitsi Kalevalan käsittelystä, ilostuin erityisesti tästä uutisesta, joka mainittiin Aristoteleen kantapään Viikon sitaatti -tunnustuksen yhteydessä. Maria Matinmikon hieno runokirja, jonka minäkin (!) olen lukenut, sai Tanssiva Karhu -runopalkinnon. Aristoteleen kantapää ei ottanut palkintoon sen enempää kantaa, vaan ohjelma ilakoi palkintolautakunnan vuolaalla kuvauksella, josta katkelma kuulostaa tällaiselta: "Hienovireisesti suggestiivinen sarja peräkkäisiä, päällekkäisiä, toisensa läpäiseviä tiloja. Valkoinen on myös taideteos. Hyvin harva kirja saa raadin mukaan lukijan kysymään ja ihmettelemään." Että jos runokirjan kuvaus on tällainen, niin millainen onkaan itse kirja!

Puristamatta tulee mieleen myös Viikon kirja-ohjelma, jota kuuntelin tänään areenan kautta itsekin. Siinä toimittaja Seppo Puttonen lanseerasi veikeämäisesti uuden adjektiivin: veikeämäinen. Antti Leikkaan melanheilutustrilogian toinen osa 'Huopaaminen' on kuulemma sellainen. Sellainenkin.

Olipa tosiaan radiopäivä!

S.

28.30