Lasteni kanssa minulla on erityisen hyviä hetkiä silloin, kun kerron heille juttuja ja meille syntyy yhteisiä keskusteluja. Tosin usein tunnen sanaisen arkkuni saranat ruostuneiksi, kuten täällä blogimaailmassakin. Ei ole oikein sanottavaa, ellei kerro eletystä elämästä. Kaikki eletty on tietysti minussa, muttei tule mieleen silloin kuin pitäisi. Siinäpä se. Olin kerran tilaisuudessa, jossa oli juontajana Nicke Lignell. En tiedä, kuka hän on, enkä jaksa kooklettaa, mutta jonkin sortin juontaja kuitenkin. Hänen piti juontaa eräs musisoitto, mutta koska orkesterin altto- tms. -viulistilta puuttui nuotit, koko orkesteri odotti. Johtajansa Mikko Franckin johdolla tietysti, orkesteri sekä soittaa että odottaa nuotteja johtajansa johdolla. Johtaja ei ole kuka tahansa; hän on esimies. Kerran tein juttua jostain johonkin lehteen, ja päädyin soittamaan erään orkesterin eräälle alttoviulistille, joka lähestyi eläkeikää, ja pyysin luonnehtimaan johtajaansa. Ja hän luonnehti! Myöhemmin tosin sain soiton, ettei hän haluakaan luonnehdintojaan lehteen. Että hänellä ei ole mitään tarvetta luonnehtia esimiestään julkisesti. Minä olin pahoillani, mutta ymmärsin tilanteen. Ei kyse ole mistään johtajasta sillä hetkellä, siis dirigentistä, vaan esimiehestä. En minäkään kenellekään löysäposkiselle toimittajalle luonnehtisi esimiestäni, ainakaan hänen heikkouksiaan, tai jos niitä siis olisi, niin sittenkään en... Mutta se Lignell oli palkattu juontamaan, ja hänellä oli varmasti hieno käsikirjoitus juontoa varten, mutta 15 minuutin odottelua varten hänellä ei ollut mitään. No, siinä piti sitten keksiä paikan päällä. Koville otti, ja nöyräksi veti. Hän päätti haastatella kapellimestaria, ja kysyi, sattuisiko hänellä olemaan jotain vitsiä siihen saumaan kerrottavaksi. Kuulemma oli vitsit vähissä siinä kohtaa. Se oli ainoa kohta, jossa yleisö nauroi. No, ei siitä pitänyt puhua, vaan tarinoista, joita on mutta joita ei muista, mutta jotka ovat muistoissa ja vaikuttavat. Muistia ja muistoa on paljon käsitelty kirjallisuudessa, viimeksi luin sekavaksi haukutun kuvauksen Tapetinvärinen, Virpi Hämeen-Anttilan tuoreimman romaanin, jossa pelattiin muistoilla, ja lopulta jäi mieleen kysymys, mikä on totta ja mikä ei. Mutta siitä mikä on ja minkä melkein muistaa, voi joskus nousta jotain, ja minulla jostain syystä nousi esiin jotain, mikä oli tapahtunut armeija-aikanani. En muistele sitä aikaa erityisen hehkeänä aikana, jos kohta en masennuksenkaan aikana. Siellä ei kauheasti tapahtunut hauskoja asioita, mutta joitakin. Mitä lie minä päädyin kertomaan, ja pojat kuuntelivat ihan innoissaan. He vaativat minua kertomaan lisää. Kerroin, ja poikani päätyi kirjaamaan ylös armeijan sääntöjä. Sain jotenkuten selitettyä, miten tuvissa odotetaan aina jonnekin lähtöä. Jäkitetään, liidetään sisällä, juostaan ulkona, käydään aamupissalla, "ja sitten kusi katkeaa" huudetaan aina kun on pissan saanut aluilleen, ja niin pois päin. Viikkosiivouksesta vai oliko se päiväsiivous taisin kertoa myös. Poikien silmät loistivat. En muistanut paljoa, mutta hän vaati minua kertomaan. Parahdin, että hän saa kyllä käsiinsä sotilaan käsikirjan, jahka pääsee itse armeijaan. Siellä kerrotaan kaikki yksityiskohdat. Ja kun aloin etsiä sotilaan käsikirjaa huutonetistä, löysinkin sellaisen pdf-muotoisena netistä. Sitä poikani sitten lueskeli. Tänään hän sanoi yllättäen: Ainoa tyhmä kysymys on se, mikä jää tekemättä. Missä niin sanottiin, sotilaan käsikirjassako, minä kysyin. Niin, hän sanoi. Toivon poikani armeijauralle kaikkea hyvää, sitten kun sen aika koittaa. Saa nähdä, millainen on maailma siltä osin kymmenen vuoden päästä.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti