Elämän suuntaviivat

Onko olemassa muita viivoja kuin suuntaviivoja?

Olin tänään työnantajani strategiapäivillä. Minun piti yhdessä kollegoitteni kanssa miettiä, millainen on unelmieni X (missä X on työnantajani) vuonna 2017. Meidän piti stormata. Jotka ovat Pasilaan tutustuneet, siihen ihan ihkaensimmäiseen jaksoon, tietävät, miten stormataan. Muutkin saattavat tietää. Siinä heitetään ajatuksia, singotaan oikein. Meidän ryhmän puheenjohtajana oli nuori mies, jonka tapasin tänään ensimmäistä kertaa, mutten kiireisen päiväohjelman vuoksi varsinaisesti esittäytynyt hänelle. Hän vaikutti todella hyvältä työntekijältä. Minulta tivattiin heti alkuun kiteytystä ryhmämme käsittelyn alla olevaan asiaan. Sanoin, että kieltäydyn. Tivaajan leuka putosi, ja hän alkoi nauraa. Et voi kieltäytyä, tässä kuuluu nyt kommentoida (stormata). Minä sanoin, että voi olla ryhmädynamiikan kannalta haitallista, jos minä nyt alan puhumaan. Hän ymmärsi yhä vähemmän. Minusta tuntui, että minäkin ymmärsin yhä vähemmän. Ei tämä elämä ole yhtä ymmärtämistä. Välillä ollaan yksin, välillä ei kukaan ymmärrä yhtään mitään. Mutta sitten taas tulee puhelinsoittoja, että kolmen vartin jälkeen lähdetään naapurin pihasta juoksemaan, että lähde mukaan, sen jälkeen on sauna. Menin, kun muu perhe jäi nukkumaan. Mutta silloin oli jo ilta, päivän pää.

"Sitä mää oon tosi monesti miettinyt", tuumasi viisivuotias poikani eräänä aamuna, "että miten ne muurahaiset on niin vahvoja. Mää oon tosi monesti miettiny sitä." Siinä sitä on mietittävää pienelle ja isolle. Viikko sitten olimme koko perheellä Hiittisissä. Idyllinen saari, olen minä siellä ennenkin käynyt. Ihan hymyttä en silloinkaan selvinnyt siitä reissusta, en liioin tästä jälkimmäisestä. Perhe oli mukana. Menin ennen ruotsinkielistä jumalanpalvelusta parvelle virittelemään soitinta siihen asentoon, että saatoin tehdä työni niin hyvin tai huonosti, mihin lahjat ja päivän kunto riittää. Kirkko oli hiljainen, vaikka tiesin, että alakerrassa on jo kirkkoväkeä. Sitten ovi kävi. Aikaa toimituksen alkuun oli jokunen minuutti. Viisivuotiaani julisti (ilmeisesti kirkossa odottaneelle isoveljelleen) voitonriemuisella mutta kovalla äänellä: "Me löydettiin vehha!" Hän on osannut sanoa kaikki sibilantit ja muut jo pitkän aikaa, muttei ole viime aikoina vaivautunut niitä kaikkia kovin huolellisesti lausumaan. Niinhän me aikuisetkin oiomme aina sieltä, mistä aita on jo maatunut ja mistä helpoimmalla pääsee. Vai oiotaanko? Vai ollaanko aikuisia?

No, minä iloitsemaan siitä, että vessa löytyi. Isoveli ei kuitenkaan ollut kirkossa pikkuveljen sinne saapuessa, joten jäin miettimään, että kenelle lapseni julisti vessanlöytymisen ilosanomaa. Ai miksikö ei isoveli ollut kirkossa? Siksi, että pian pikkuveljen (ja hänen äitinsä) saapumisen jälkeen kirkon ovi kävi uudestaan, ja kuului ihan selvänheleä laulunpätkä: ruma rilluma rilluma reeei. Minä iloitsemaan siitä, että olen parvella ja saan soittaa urkuja sillä aikaa kun vaimo huolehtii muusta perheestä alakerrassa. Iloitsin myös siitä, että lapsemme viihtyivät automatkan Hiittisiin niin hyvin Areenasta löytyneen Reino Helismaan radiohupailun äärellä. Tämän maailman tartunnaisena vain jäi pojalle rallatus soimaan päähän ja sai sitten muotonsa uudestaan siinä kirkon ovella.

S.

Ps. tämä kirjoitus kuuluu "Sivu päivässä" -kampanjaan.