Pimeyttä puolillaan

Tänään päädyin erään keskustelun päätteeksi sanomaan pojalleni, ettei Harry Potter ole hyvä kirja siksi, koska hyvä ja paha on siinä eri osastoissa. Ei missään muualla kuin mielikuvituksellisissa kirjoissa ja elokuvissa ihmiset ole sitä tai tätä. Oikeassa elämässä on, kuten Harri Nordell kirjoittaa:

Meri on tyhjä.

Miespolvet pilviä.

Taivaanrannoilla veneet kumollaan.

No, en liittänyt tätä nyt tuohon ylläolevaan mitenkään, kunhan kirjoitin. Piti sanomani, ensinnäkin, että ahneuden arvostelu on hyvin helppoa, kun on köyhä. Koska runoilijat ovat köyhiä, heiltä se käyttää erityisen näpsäkästi. Vaarana on aina nyrjähtää hurskasteluun. Mene ja tiedä sitten, hurskastellaanko tässä vai mitä tehdään.

Ne teurastavat metsän

kasvattaakseen puita

ne kaivavat mereltä silmät

ja taivaalta linnunluita

ne tekevät rahaa ja ne tekevät sitä rahasta

niiden hymyt on käsin ommeltu ihmisen kaltaisen eläimen nahasta

ja ne hymyilevät kuvissa ja kantavat huolta kuin napinlävessä kukkaa.

(Juha Kulmala)

Jouni Tikkanen kirjoitti Kuukausiliitteeseen jutun, joka oli niin hyvä, että harvoin lehdestä saa niin hyviä juttuja lukea. Siinä haastateltiin Antti Hyryä ja oltiin kirjoittavinaan Antti Hyryä, jota Antti Hyry ei koskaan kirjoita: kirjaa nimeltä Urut. Juttu löytynee Hesarin sivuilta, kai. Lehdestä nyt ainakin. Jouni Tikkanen on yksi aivan parhaista kirjoittajista, joita valtakuntamme lehtitaloissa on. Tai yksi absoluuttisesti mieleisimmistäni, vaikka omat ongelmansa hänenkin journalistisessa menneisyydessään on, mielestäni. Kuvaavaa tälle tämänhetkiselle tilalleni on, että jo toista kertaa tätä juttua kirjoittaessani kadotan lankani täysin. Tai ehkä näin on käynyt aina, mutta nyt olen vain niin skarppina, että huomaan sen itsekin. Minä minä, tuumasi myös muuan etana.

Minä olen maailmankaikkeuden erikoisetana, pehmeäihoinen

ja elän turvallisesti vain kotilossa.

Asiaan kuuluu, että maailma vähän väliä nappaa kotiloni pois

ja katsoo miten pärjään.

Sitten se, tai jokin muu kotilo, annetaan minulle takaisin.

En kovetu ikinä, mutta nahkaani tulee kerros kerrokselta

monimutkainen kuvio, jota tulkiten yritän ymmärtää ja pärjätä.

(Pauliina Haasjoki)

S.