Kävelin Kouvolan keskuskirkkoon kun aurinko vielä oli ylhäällä, tai ainakaan se ei ollut ihan alhaalla, siellä piilossa. Kirkko oli aikanaan ruma, mutta minusta sinne on aina ollut mukava mennä. Muistan kun olin siellä ensi kertaa, loppuvuodesta 1992. Kävellessäni söin leipää. Jatkoin leivän syöntiä vielä penkissäkin. Kun ruumis on ravittu, on helpompi ottaa vastaan hengen ja mielen ravintoa.
Ennen kuin pääsin penkkiin, törmäsin evankelistaan puuterihuoneessa. Se on sellainen huone, jossa pitää käydä herrain ja narrien. Evankelista oli naapurin miehiä, ja muusikkona kuuluu siihen hyvin vähälukuiseen joukkoon, jonka edustajat pystyvät laulamaan samassa esityksessä Bachin Matteuspassion evankelistan osuudet ja tenoriaariat ynnä ariosot vai mitä ne aarioita edeltävät mietiskelevät jutut nyt ovatkaan. Tenorilla ei Matteuspassiossa taida olla kovin pohdiskelevaa se tavara, enemmän kiihkoisaa sorttia ompi.
Eteisessä tapasin myös Ainalin Pekan. Kertakaikkisen hieno mies se Pekkakin, kohtelias aina. Hyvin innokas muusikko, lahjakas ja tarkka. Pekka soittaa koskettimia lähestulkoon aina, kun Kouvolan seudulla esitetään jotain Matteuspassioon viittaavaa. Hän opetti minulle pianonsoittoa aikanaan muutaman vuoden. En ehtinyt kertoa hänelle, että tätä nykyä osaan soittaa muutakin kuin Hendelin sarapanden. Ehkä hyvä, koska helposti olisi voinut se totuus vääristyä toiseen suuntaan, vaikkei tällaisella harhaisella tiedolla toisaalta Pekkaa olisikaan vahingoitettu, päinvastoin.
Menin penkkiin nuotteineni. Innostuneena odotin, mitä tuleman pitää. Sieltähän tuli kapellimestari solisteineen. Kapellimestari oli niin tutun näköinen, että vaikka tiesin, etten ole häntä koskaan tavannut, mietin yli tunnin verran kuumeisesti, ketä hän muistuttaakaan. Jotain, jonka tunnen mediasta tai joltain luennolta, mutta ei sellaista ihmistä, joka tuntee minut. Lopulta keksin. Hän oli ihan Martti Kuuselan näköinen. Hän oli tottunut johtamaan orkesteria enemmän kuin kuoroa, arvioisin. Vaikkei hänellä puikkoa ollutkaan. Martti on se suomalainen jalkapalloprofessori.
Matteuspassion alttoaariat lauloin hyvin maskuliinisella äänellä varustettu nainen. Pidin hänen äänestään, jopa niin paljon, ettei pieni epätarkkuus ja hermostuneisuus häirinnyt kuuntelukokemustani. Pulssin pitäminen on joka tapauksessa tärkeä asia. Jos siinä oli huojuntaa pitkin passiota, vierittäisin asiasta vastuuta kapellimestarin suuntaan. Kohtaus ensimmäisen osan lopulla, se, missä sopraano ja altto laulavat miten Jeesus on nyt vangittu, oli hieno. Solistit solahtivat toistensa lomaan. Toki sopraano oli ihan omaa luokkaansa. Hän olikin Mari Palo. Hän ei kuulemma ollut laulanut sopraanoa koskaan aikaisemmin tässä teoksessa. Joskus se on sekin homma aloitettava. En ole kovin montaa Matteuspassiota kuullut, mutta varmasti ei ole parempia eikä takuuvarmasti tehtävään paremmin sopivia sopraanoita tullut vastaan. Sisilialaiset mielikuvat musiikillaan eteeni loihtiva Aus Liebe resonoi niin, että ääni alkoi karistaa vaikkua korvakäytävästäni. Tai sen suuntaisesti. Kokemus oli myönteinen.
Bassoa lauloi mies, jonka isä on laulupedagogi. "Minä muistan hänet nuoruudestani Nivalasta, sen täytyi olla seitkytluvun ihan alkua" minulle kerrottiin, kun söin karjalanpiirakkaa myöhään illalla Kuusankoskella teekupin ääressä. Tyttäreni nukkui siinä vaiheessa sen talon yläkerrassa. Kummityttöni hoiti häntä esityksen ajan, ja kaikki meni kuulemma hyvin. Olen minäkin häntä hoitanut joskus, tuntuu hyvältä että hänestä on kasvanut nuori neito, joka nyt voi jo hoitaa minun omaa nuorta neitoani. Mitä bassoon ja hänen täyteen ääneensä tulee, naissolistit seurasivat hyväksyvin katsein hänen lauluaan, päät kallellaan. Haastavimmaksi hänen äänityypilleen osoittautui keskimmäinen aaria Komm, süsses Kreutz. Siinä on niin julmasti niitä ylennettyjä nuotteja, etenkin siinä puolivälin paikkeilla. Ja kun se aarian sävy vielä on aika herkkä, niin siinäpä sitä on herkistelemistä. No, basso oli tumma komea mies.
Keskimmäisessä bassoaariassa muuten soi viola da gamba. Miten soikaan gamba, kun sitä soitetaan oikein hyvin. Gambaa soitti Maija Lampela. Hän oli hyvin sielukkaan oloinen muusikko, vaikka olikin totinen. Aina toisinaan minulla tulee tarve käydä haastattelemassa erilaisten tilaisuuksien jälkeen erilaisia ihmisiä, muusikkoja tai muita. Tämä Maija kuuluu siihen joukkoon. Ei se niin kauhean isoksi joukoksi ole kasvanut. Valitettavasti en ehtinyt, kun piti lähteä hakemaan lapsia hoidosta. Heidät olin tosiaan ripotellut kahteen eri paikkaan hoitoon. Huilua soitti niin ikään viehättävä muusikko. Hän olini (elikkä lieni) Kymi sinfoniettan oma huilisti. Samoin puupuhaltaja, toinen heistä ainakin, soitti hyvin tunnollisesti. Mies oli ihan lääkärin näköinen, olikohan oboensoittaminen hänen päätoimensa? Orkesteri oli kaiken kaikkiaan hyvä, erityisesti konserttimestari oli mestari. Kapellimestari oli sympaattinen.
Kuoro oli perinteikäs. Kuorolla oli hyvä nimi. Kuorosta nousi muutama rivijäsen laulamaan Pilatuksen, Juudaksen, Pietarin ja muiden osuuksia. Pietarin repliikeissä saattoi olla "jotain pientä", mutta samalla koin ne hyvin puhutteleviksi ja aidoiksi. Pietarin ääni oli kantava. Kuorossa oli yksi kiva tuttu nainen, joka lauloi ihan siellä takarivissä. Muistan naisen nuoruudestani. Minulle on kerrottu hänestä muutamakin tarina. Kerron yhden niistä eteenpäin. Nainen oli eräänä iltana päätymässä iltakylään. Hän sai kyydin erään nuoren miehen autosta, mutta halusi välttämättä päästä peräkonttiin. Sehän ei ole ihan lainmukaista, mutta näin kuitenkin tapahtui. Minulle kerrottiin, että kuljettaja oli mutkiin tultaessa kääntänyt rattia erittäin nopein liikkein. Matkan mutkien aikana nopeisiin ratinkäännähdysliikkeisiin yhdistyi keskimääräistä hillitympi jarrupolkimen käyttö. Aikalaiskertomusten mukaan peräkontista oli kuulunut kolinaa. Valitusta ei kuulunut, ei matkan aikana eikä myöhemmin.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti