Veitsenterällä keikkumista

Elämä on veitsenterällä keikkumista. Vertaus on huono, ei kukaan keiku koskaan veitsenterällä, ei edes elämä itse. (Miten se Lassi Nummi sen sanoikaan, Ei elämä ole vaikeaa, se on mahdotonta, ja se tapahtuu.)

Mutta parempaakaan en keksi. Joko elämä on niin kuivaa, siis tämä kuiva nyt ei-tavanomaisimmassa merkityksessään, siinä, kun on mehut vähissä, paitsi sukkamehut. Tai sitten on niin vuolasta, tapahtumallista ja rikasta arkea (rikas tässä siis kuvainnollisesti), ettei tiedä, mistä aloittaisi, tai sitten ei tiedä, missä välissä kirjoittaisi. Tai sitten on niin, että on tarve puhua, mutta ehkä tämä puhe täällä näin ei ole sitä, mitä itse haluaa.

Vein kukon pois. Se oli kauhuissaan kun aloin tavoittaa sitä paljain käsin. Tai ainakin käsin. Lopulta se yritti paeta siitä ainoasta luukusta, jonka näki, samasta, josta olin työntänyt lonkeroni kanalaan. Sain hänet kiinni, ja siitä hetkestä alkaen Mikko oli ihan hievahtamatta. Käänsin hänet pussin sisuksiin samalla kun pussi kääntyi nurinpäinnistä oikeinpäinniksi (englannissa voi sanoa insaid aut tai toisinpäin, meillä on vain väärinpäin tai nurinpäin tai oikeinpäin.) Nostin nöyrän Mikon auton perään ja ajoin sen sinne, mistä sen tulin epähuomiossa ottaneeksi viime syksynä. Siellä tuttu koppi sitä odotti, ja kevät odottaa myös, mitä nyt vähän lunta satelee viikonlopun päätteeksi, mutta muuten. Ja saa nähdä, miten talonmaalaus sitten meillä, kun tuleekin lunta tai kosteutta taivaalta.

Lähtiessäni kukkolasta lapset kertoivat, että myyräperhe oli ilmestynyt pihaan, ja talon pikkumies, neljä vuotta, oli lapioinut myyrää. Ja koira oli päälle päätteeksi purrut myyrää, mutta myyrä ei käsittääkseni ollut kuollut siihen. Minulle jäi vähän epäselväksi, kuoliko myyrä lapioniskuihin. Osumia otti joka tapauksessa. Lapset olivat asiasta innoissaan, tai miten sen sanoisi. Asia oli heille merkityksellinen ja sysäsi heidät selvästi miettimään. Aurinko paistoi ja oli lämmintä.

Palatessani ajoin, halusin tai kauheasti en, Tuorlan majatalon ja puutarhaoppilaitoksen ohi. Kerron, mielipaikkojani on se, ja sinne kurvasin pihaan vaikka kolme pientä lasta oli takapenkillä. Joku kysyi, miksi minä ajoin sinne. Sanoin, että käyn kevättä katselemassa, josko tuo tällä näkysi. Ei näkynyt. Menen sinne uudestaan vähän ajan päästä, kun leskenlehdet työntyvät pientareilta. Josko tuota sitten näkyisi Tuorlassakin jotain. Minusta on viihtyisää kuljeskella siellä ja opiskella kasvien nimiä. Samaa voi tehdä Ruissalon kasvistieteellisessä puutarhassa. En minä niitä koskaan opi, mutta usein opettelen. Sellainen korjaus edelliseen, että hiljattain vaimoni päätti projektin, joka kesti ainakin vuoden. Opiskelin latinankielisiä eli tieteellisiä kasvinimiä vessamme seinällä olleista A4-arkeista. Taisin minä joskus niistä kirjoittaa jotain. Aika monta nimeä opin. Harmaahankakarve on Pseudeverina furfuracea.

Sitten vein lapsia naapuriin ja otin vastalahjaksi peräkärryn. Ajoin tallille ja täytin kärryn lannalla. Ajoin kotiin ja tyhjensin kärryn pihamaalle lumikinoksen päälle. Eipähän näy iso lumikasa keskellä pihaa rumana. Vein kärryn takaisin Juholle ja hain lapset kotiin. Pojat menivät jatkamaan huoneenrakennusta vintille. "Tämä on elämän paras päivä" julisti viisivuotias jo tuossa puolen päivän maissa. Nyt muuten lienee niin, että ovat nukahtaneet vintille peittojensa alle, kun en ole kuullut heidän sieltä poiskaan tulleen. Mitäköhän minä keksin, että saan heidät sieltä pois ennen kuin laskeutuu yö ja tulee pimeää ja kylmää ja pissahätä ja sen sellaista. Eivät he pimeässä välttämättä ole niin hyviä vintiltäpoistujia mitä päiväsaikaan itsestään luulevat. Muuten kyllä mitä mainiointa sakkia ovat.

Ylen mieskuoroilta pahoitti jotenkin mieleni, kun soittivat niin rumaa musiikkia, että piti sulkea radio heti. Onneksi nyt tulee ihan asiallista soittoa ykköseltä. Tai ainakin asiallista musiikkia. Teppo Koivisto on sympaattisen oloinen mies, mutta jos haluaa kuunnella Chopinin vallankumouspoloneesia ja erityisesti sen juoksutuskohtia, niin suosittelen Kissiniä.