Lyhyet askeleet, tiheä puhe

Seurassani oli tänään nuori herra, joka puhuu kuin Runeberg. Emme me kauaa kulkeneet yhtä matkaa, keskustan AXOn edestä meille. Pojan puhe oli yhtä tiheää kuin hänen askelluksensa. Poika on mainio tyyppi, ja puhuu aina kun tapaamme, hänellä on aina minulle uutisia. Nyt lähdimme liikkeelle siitä tosiasiasta, että hetikohta alkavien syntymäpäiväjuhlien, siis niiden joille hän aikoi osallistua, ansiosta hän sai jättää musiikin teorian tunnin väliin. Kun ei siellä ehtisi kuitenkaan olla koko aikaa kun pitäisi lähteä.

Minä sanoin, että olen minäkin jotain teorioita suoritellut. Kerroin hänelle myös yleisestä musiikkitiedosta, joka poikaa odottaa, jos hän vain jatkaa teoriaputkessa. Nyt hän oli nollakurssissa menossa, tai joku nollajuttu se oli. Markkinoinnin näkökulmasta tuollaiset nollat on aina vähän kyseenalaisia. Niin kuin ovat ei-sanatkin. Oulussa on kauppa nimeltä non-boutique. Naiset, jotka sitä aikanaan pitivät pystyssä sanoivat miettineensä, että se herättelee ajattelemaan. Ei muuta kuin ajattelemaan siitä sitten vain.

Poika on innokas musiikin kuuntelija. Kerroin, mitä yleisessä musiikkitiedossa pitää osata ja mitä siellä opetetaan. Eri aikakauden säveltäjien tyylit tulevat tutuksi, ja joitain yksittäisiä sävellyksiäkin on tunnistettava. Hän sanoi, että se olisi helppoa. Että Bachin tuntee aina, ihan leikiten. Ja kuulemma Vivaldinkin. "Sen kappaleet kuulostaa aina ihan samalta." Siitä sain kimmokkeen toistaa hänelle sitä vanhaa sanontaa, jollaisia on muusikoiden maailma sakeanaan. Että Vivaldi oli ihan hyvä tyyppi, mutta hän sävelsi kolmesataa kertaa saman konserton. Kaverini tuumasi, että ihanko totta.

Näiden barokin mestarien lisäksi hän uskoi tunnistavansa Beethovenin musiikin. "Se on sellaista..." hän aloitti, mutta ei oikein löytänyt sanoja. Minä ajattelin taas siinä vaiheessa sitä Claudio Abbadoa, jota ajattelen niin usein, häneltä olen poiminut sitaatin "kun puhutaan musiikista, sanat eivät aina riitä". Beethoveniin varsinkaan eivät sanat riitä. Poika oli kuitenkin vaikuttunut Beethovenista. Hän sanoi tunnistavansa kyllä Beethovenin tyylin sitten kun sitä kuulee, muttei osannut sitä ihan kylmiltään tyhjentää sanallisesti. Ei ihme. Hän oli menossa pyöreitä täyttävän kaverinsa synttäreille laserpyssyhalliin. Omat pyöreät pojalla on edessä kesemmällä.

Kysyin, onko hän kuunnellut pianosonaatteja vai sinfonioita. Hän kertoi kuunnelleensa kirkossa, jonka kohdalla olimme juuri kävelemässä, Beethovenin jousikvartettoa. Kirkko oli ollut melkein täynnä väkeä. Tai ainakin puolillaan. Samassa konsertissa samainen kvartetti soitti myös Sostakovitsin jousikvartettoa. Kysyin pojan mielipidettä Sostakovitsista. Hänen naamansa vääntyi keskihappamaan irvistykseen. Sostakovits oli vähän sellaista musiikkia, ettei heti hoksannut, miten musiikin eri osat liittyvät toisiinsa. Aika hyvin sanottu. Poika tuumasi, että sen hoksasi sitten, kun kuunteli kappaletta pidemmälle. Sama efekti tuli kuulemma, kun soitti sellolla jotain kappaletta, ja jätti jonkun nuotin soittamatta. Silloin voi kuulijalle tulla mieleen kysyä, että miten nämä osat oikein liittyvät toisiinsa. Mutta kun sen puuttuvan nuotin soittaa, niin kaikki selkenee.

S.

http://www.kaleva.fi/jari/2013-01-29