Mozartin hiukset

Pari vuotta sitten hekottelin Maritta Lintusen novellille, jossa rupluuteltiin urkuja. Se oli äänikirja, joten osa kunniasta kuului ilman muuta lukijalle, jota en muista: ole hyvä kuitenkin. Teksti tuli lisäksi lähelle omaa elämääni, kun sitä kuunnellessani tulin juuri eräältä kanttorikeikalta. Että sen verran vielä Lintusen alkuperäisistä pisteistä pois.

Nyt Lintunen saa lisää pisteitä. Luin hänen novellikokoelmansa Mozartin hiukset. Taas vetoan musiikkiin, joka on sekä minun että Lintusen juttu; hänelle (MuM) ammatti tai jotain sen tapaista, minä olen vain rakastaja, amatööri. Lähes joka novellissa soi jokin. Korviinpistämätöntä tavallaan on kuitenkin, ettei sävellyksiä mainita kovinkaan montaa. Säveltäjiä muutamia, mutta ylimalkaisesti. Kokoelman niminovellissa nainen rakastuu kuolleeseen säveltäjään ja päätyy eroon miehestään, kolmannesta pyörästä. Toinen vastaavanlainen tarina kertoo synesteetikosta, joka kokee äänet väreinä kuin Sibelius. Kolmannessa oopperalaulaja tulee maalaisserkkuaan (veljeään) tapaamaan. Siinä novellissa oli kyllä erinomainen vuodatuspätkä laulajan arjesta: 

"- SÄ olet vapaa, kuljet kumisaappaissa ja mutaisissa haalareissa, haiset moottoriöljylle ja vanhalle viinalle, makaat puolille päivin jos väsyttää, saunot, läiskit korttia naapurin isännän kanssa, hoidat lapsiasi, rakastat vaimoasi, saat olla isän ja äidin kanssa viikoittain tekemisissä, voit sairastaa hyvällä omallatunnolla vaikka kaksi kuukautta eikä kukaan vie sillä aikaa sun pestiä, ei puhu pahaa pomolle, vihjaile ettet ole töissä koska sun hermot ei kestä mennä lavalle sen ja sen kriitikon eteen haukuttavaksi, SUN ei tarvitse pitää kirjaa esiintymisvaatteista, tutkia kalenterista ettet vain pukeudu samaan iltapukuun kuin kaksi vuotta sitten, ne nimittäin muistavat kaiken; toimittajat, kollegat, kykyjenetsijät, lobbaajat, ne nostavat tai laskevat urasi, mitätöivät parilla sivulauseella kymmenen vuoden helvetinmoisen uurastuksen, kyseenalaistavat ammattitaitosi yhden epäonnisen konsertin perusteella, SUN ei tarvitse vakuuttaa joka päivä ammattitaitoasi uusille ihmisille, hymyillä kun itkettää, kerjätä huomiota, miettiä menikö keikka tai vuoden kiinnitys ohi loppujen lopuksi vain siitä syystä, että jätit kengät kiillottamatta ennen koelaulua tai ettet avannut reisiäsi oopperanjohtajalle, SULLA ei tarvitse olla miellyttävää, vakuuttavaa, persoonallista muttei liian persoonallista, kaunista muttei liian hunajaista, seksikästä muttei häiritsevän hekumallista, myötäilevää muttei liian särmätöntä, luovaa mutta kapellimestarin, säveltäjän, pianistin, ohjaajan ja managerin tahtoon saumattomasti alistuvaa habitusta - ja tämä HABITUS luodaan jo opintojen alkuvaiheessa, yhteistuumin opettajien ja sparraajien kanssa, sillä esiintyvä taiteilija ei pärjää ilman vahvaa habitusta, se on niin kuin rallikuskille auto, sukeltajalle happisäiliö, tai vanhukselle nitro - ilman sitä olet paljas, suojaton, elinkyvytön, stabiili, ilman tiukasti rakennettua habitusta - istuvaa puvustoa, siihen sävytettyä asustearsenaalia, kampausta, muokattua vartaloa, oikeaa painoa, ryhtiä, puhetyyliä, kielitaitoa, käytöstä - voit heittää hyvästit koko uralle, ja TÄLLAINEN vaatimuslasti harteilla mä lennän kerran, pari vuoteen teitä tapaamaan, ja multa odotetaan siinä silmänräpäyksessä luontevaa käytöstä tyhjässä navetassa, joviaalia jutteluhetkeä tallin uumenessa, hyväksyttävää, kaikille räätälöityä sulhaskandidaattia, anteeksipyyntöjä, muuntumista takaisin pikkusiskoksi, joka jumaloi isoveljeä, joka osasi kaiken, oli kaikkein voimakkain ja komein, hoiti sählingit ja mokat, keksi valkoiset valheet, puolusti, kehui, ja MITÄ VIELÄ."

Tähän päättyi vuodatus, tähän päätän sitaatin. Epärealistisen pitkä ja samaan aikaan napakka monologi, mutta ammattilaiset kyllä saavat tuosta otteen. Muissakin kohtaa Lintusen asiantuntijuus paljastuu, hän osoittaa pienin elein tuntevansa tiskin toisenkin puolen. Siitä ehkä nautin eniten näissä novelleissa. Nautin myös dialogeista, sekä ihmissuhteiden dissonansseista. Omituisuuksistakin. Kaksi heppua hylkää entisen elämänsä ja lähtee seuraamaan humppaorkesteria reput ja teltat varustuksenaan. Siinä oli sellaista paasilinnamaista meininkiä, paitsi että paremmin tehtyä tietysti. Sanoisinko että huovismaista. Tarina vain päättyy vähän kurjasti.

En pitänyt siitä, miten useammassa kuin yhdessä novellissa päähenkilö sanoo ääneen sen, mikä olisi jollain tapaa ollut arvattavissa, ikään kuin novellin teema on kirjoitettu auki. Lukijaa kunnioittavaa olisi, että se oivalluksen ilo jätettäisiin tiskin tälle puolelle. Muuta iloa Lintusen novelleista kyllä löytyi. Ja surua vähintään yhtä paljon.

S.