Oltuamme päivän Naantalin auringossa ajoimme Mantun grillille. En ole grilliruoan ystävä, mutta joskus seurassa ajaudun niiden liepeille. Niin tänäänkin. Jos grillille pitää mennä, niin kyllä se on Mantun grilli. Ei sano ehkä ulkovarsinaissuomalaisille mitään, mutta kerrotaanpa. Pieni kioski täl puol jokke. Heti Aurasillan kohdalla siinä, Veritaksen pääkonttorin edessä, Itäisen rantakadun yläpuolella. Keltainen, Mantun omistama. Mantua en ole koskaan tavannut, paitsi ehkä kerran. Paikan majoneesivalikoima on kolmen majoneesin kokoinen. En ole majoneesimiehiä, joten en muista, mitä ne muut ovat nimeltään, mutta muuan majoneesinainen kertoi minulle, että paikan paprikamajoneesi on maailmankuulua. Ettäs tiedätte. Täytyykin kysyä, mistä se tulee. Tiedän suunnilleen, minne se menee. Paprikamajoneesi on yksi Mantun grillin kolmesta majoneesista.
Juttelen joka kerta myyjän kanssa. Niin tänäänkin. Kumppanini taisi jutella aktiivisemmin. Hän teki havainnon makkaran leikkuun kvaliteetista ja kvantiteetista näin ollen. Myyjänä oli mies, jonka puheista saatoin päätellä, että hän on ollut kioskilla remmissä jo vuosia. Makkaraa oli tullut leikattua. Kämppäripaketti aukeni siitä keskeltä, kohta oli jo käyrä kämmenessä ja keskeltä halki. Samassa oli hän jo kuorinut puolikkaan, ja toisen, ja sitten niitä oltiin jo leikkelemässä. Tämän näki kumppanini silmä, ja hän siitä huomauttamaan. Minä aloin seurata makkaran silppuamista myös, mutta lihaan verrattavissa olevan ainesosan leikkaaja alkoi puhua, ja unohdin tuonhetkisen visuaalisen ärsykkeen, sen leikkuun. Oli hänen naamassaankin sitä paitsi seurattavaa. Tätä en sano loukaten, vaan kunnioittaen Luojan työtä. Jotkut kasvot ovat mitäänsanomattomat ja toisia katselee pidemmän tovin mielellään. Jälkimmäisiä on enemmän. Eräästä sanomalehtijutun kirjoittamiseen opastavassa kirjassa (Parempi lehtijuttu muistaakseni) puhuttiin usein ihmiskasvoista, miten sellaisista otettu iso kuva on aina hyvä. Olen sitä miettinyt usein, että kyllä on, on. Mutta on kasvoja ja kasvoja. Toki, kuten sanoin, kasvoja enemmän.
"On sen verran tullut nähtyä vuosien varrella ihmisiä, että voin sanoa, ettei tämä kaikilta onnistu." Tämän mies, kolmissakymmenissä ja vähän yli kai, sanoi niin, ettei ammatillista ylpeyttään edes yrittänyt peittää. Ja mikäpä siinä oli miehen makkaraa leikellessä. Kuulemma kymmeniä tuhansia on jo leikannut, ja jos vuosia annetaan, puhutaan myöhemmin sadoista tuhansista makkaroista. Näin hän sanoi, jos oikein ymmärsin. Hän sanoi sen ylpeänä, käykää vaikka kuuntelemassa.
Ylpeys käy lankeemuksen edellä. En voi kuitenkaan kertoa lankeemuksista hänen kohdallaan, sillä sellaisista ei ole tietoa. Sitäpaitsi hänen ylpeytensä oli sitä luokkaa, että sitä ei voinut muuta kuin sympata. Peukuttaa, kuten sanottaisiin. Siinä ei ollut mitään pahantahtoista. Hän kunnioitti keskustelukumppaneitaan, molempia. Minulta kysyi tilauksen (makkaraperunat yhdelle kaikilla mausteilla ja paprikamajoneesilla) saatuaan, että "Kelpaako kaverille" vai kysyikö hän, että "Oletko sinä tähän tyytyväinen", jotenkin näin. Harmi taas, etten muista repliikkiä sellaisenaan. Ihan napakka se kuitenkin oli, sopi siihen hetkeen ja sekuntiin hyvin. Vielä ennen laatikon ojentamista hän varmisti, pannaanko haarukoita kaksi vai yksi. Yhdellä mentiin. Majoneesin laadun hän varmisti aikaisemmin, mutta palasi siihen ammattilaisen nöyryydellä vielä h-hetken lähestyessä: "Ja paprikamajoneesi", tuskin huomattavissa oleva nouseva intonaatio ja ehkä jokin muu kysymys-varmistuksesta viestivä ele tai joku, joka sai kumppanini ölähtämään jotain myönteistä.
Mies oli ammattiylpeä. Sellainen on hienoa. Mietin kotimatkalla, että voiko joka ammatissa olla ammattiylpeä. Ainakin kioskin mieheltä se käytti luontevasti.
S.
Ps. Tämäkin katoaa Areenasta ihan pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti