Olen niin kipeä, että makaan.Olen kauan aikonut, mutten ehtinyt, kirjoittamaan.
Paranen, mutta ajattelin esi-isiäni, jotka taudin kourissa ehkä miettivät, että oliko tämä nyt tässä. Ja jos paranivat, niin elämä jatkui.
Jos osaisin, kirjoittaisin poikani puheet tänne. Ei niitä osaa kukaan kirjoittaa, kun ei ole sanelukonetta. Hän innostuneesti kuvailee erilaisia asioita. Tänään hän kuvaili, miten "ilman mua me ei ois voitettu jalkapallossa. Tytöt vastaan pojat." Hän teki tietysti ainoan maalin, mutta ei sitä kuvausta voi kuvata. Se pitää nähdä, ja kun se on nähty, se on mennyt eikä sitä ole. Sellaista se on sen pojan kanssa. Mainio mies.
Toinen poika on maailmalla viikonlopun, ja palaa sieltä sunnuntaina. Toivotan hänelle kaikkea hyvää, lähti osapuilleen niillä main, kun minä tulin. Osapuilleen on termi, jota Nalle Puhissa käytetään. Pöllö käyttää, käyttääkö Ihaakin. Tällä viikolla muistelin Nalle Puhia ystäväni kanssa.
Rakas tyttäreni puhuu ruotsia. Ette usko, miten iloinen hän on,oli tänäkin iltana."Pappa kommer", hän kelaili itsekseen keittiön lattialla elämänsä tähtihetkiä, luulen. Mutta ennen kuin hän oli iloinen, oli hän johonkin tyytymätön, ja kimitti, ja minä sairas mies en meinannut sitä kestää. Kipeänä nousin sängystä ja epätoivoissani lämmitin hänelle kalapuikkoa. Mutta ei sekään kelvannut. Ei kelvannut pitsa, ei pinaattilätty. Sitten vaimo onneksi tuli ja otti hänet.
Lukupiiri valitsi seuraavaksi potilaaksi Lars Saabye Christensenin romaanin velipuoli. Ajattelin, että kun kirjailija näin hyvin kertoo, niin miten tästä voi enää seuraavat yrittäjät paremmaksi panna. Siinä kirjassa en ole pitkällä, tai ainakin loppu on vielä kaukana. Taustalla soi Yle Radio 1 ja sieltä Beethovenin 12. jousikvartetto. Niin vain senkin jälkeen jotkut ovat jousikvartettoja säveltäneet. En tunne Beethovenin jousikvartettoja, mutta 15 ja 16 kuuntelin, perusteellisesti sen teinkin, ja pidin, ja suosittelen niiden kuuntelemista kaikille, mutta erityisesti niille, jotka niistä pitävät.
Eilen sain loppuun Alan Patonín romaanin Itke, rakastettu maa. Se on merkillisen hyvä romaani. Siinä kerrotaan Etelä-Afrikasta ja kaivoksista ja alkuasukaselämästä, jonka on määrä päättyä, kun maa köyhtyy ja kaivosyritykset rikastuvat ja nuoriso kaikkoaa. Ja on siinäkin kipua, mutta se on sellaista merkillistä vanhan miehen kipua. Löytäisinkö sieltä jotain riittävän kaunista kuvausta vanhan miehen kivusta.
Tämän löysin jo aiemmin. Tämä on merkillistä kertojanääntä, kuin pilvistä kuuluvaa, tarinankerronnan rytmin keskeyttävää. Tämä ei tule kirjan päähenkilön, umfundisin (pastori Kumalo) suusta. Mutta umfundisin suru tässä jotenkin kuuluu, vaikka kirja sitten on merkillisellä, niin perin merkillisellä tavalla kuitenkin kaunis. Ja jos minä nyt kehun tätä kirjaa turhan päiten, niin saa minua tulla ravistelemaan. Mutta ei nyt, sillä joka paikkaa kolottaa, etenkin pakaralihaksia. Kipu on siirtynyt alemmas, päivällä se oli selässä. Mutta tämä menee ohi. Ennen ei tiennyt varmuudella, meneekö tällainen ohi.
"Itke, rakastettu maa, sen syntymättömän lapsen puolesta, joka saa perinnöksi meidän pelkomme. Älköön hän rakastako maata liian paljon. Älköön hän naurako liian iloisesti, kun vesi valuu hänen sormiensa lomitse, älköön hän myöskään seisoko liian mykkänä, kun laskeva aurinko värjää aavikon tulenkarvaiseksi. Älköön hän heltykö liikaa, kun hänen maansa linnut laulavat, älköön hän myöskään salliko vuoren tai laakson viedä liian suurta osaa hänen sydämestään. Sillä pelko ryöstää häneltä kaiken, jos hän antaa itsestään liian paljon."
Alan Paton,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti