"Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot"

Taas on tapahtunut paljon asioita, joista jokaisesta voisi kirjoittaa. Tämä vain tiedoksi, ja olkaat niin hyvät ja kuvitelkaa tapahtumat, kun en niistä kuitenkaan suurimmasta osasta koskaan mitään kirjoita. Yhtä asiaa ajattelin, että tämän voisi kirjoittaa, ja otin taskustani äänityslaitteen ja sanoin siihen, että tuuli puhaltaa suoraan sivulta niin, että toinen puoli päästä on ihan lämpöinen. Mutta en keksi yhtään, mihin tuollaisen asian voi kirjoittaa, joten antaa olla.

Toki sen voisi liittää siihen päivään, jolloin tuuli puhalsi pitkin Hämeenkatua ja jolloin tapahtui muutakin. Ensiksikin, luin Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta ensimmäisen ja 18. luvun. Ne kaksi siis, joissa se karhu seikkailee. Kirjoitin kirjasta pari sivua ja menin kirja kassissa syömään. Avasin kirjan pöydälle lautaseni viereen, vaikka pöydässä oli muitakin. Pian panin kirjan kiinni ja nostin katseeni. Kysyin pöydän toisella puolella (viistottain, tämä on oleellinen tieto) istuvalta naiselta, onko hän lukenut Ilmari Kiannon Punaista viivaa. Hän alkoi hymyillä heti ja kun sai sanottua, että joo, niin purskahti sitten nauramaan. En oikein tiedä vieläkään, mikä häntä nauratti, mutta ilmeisesti hän piti sitä uskomattomana sattumana, että hän oli lukenut juuri sen kirjan, jonka lukemista olin tiedustellut. Olisin kysynyt naiselta mielipidettä kirjasta, mutta hän ehätti heti kertomaan, että lukemisesta on paljon aikaa, eikä hän muista siitä mitään. No, elähän mittään, pian tuli paikalle nuori ujo mies. Hän kysyi, onko paikka vieressäni vapaana. Luulin, että hän osoitti sanansa naiselle, joka siis oli häntä vastapäätä. Luulen edelleen. Nainen ei vastannut. Ehkä hän luuli, että kysymys on minulle. Onneksi ennätin vastaamaan, ennen kuin mies olisi karannut. Hän istui viereeni. Kysyin häneltä, oliko hän lukenut Ilmari Kiannon Punaista viivaa. Hän sanoi lukeneensa lukiossa ja siteerasi myöhemmin sujuvasti esseetä, jonka hän kirjasta kirjoitti aikanaan. Kun kysyin mielipidettä kirjasta, hän kysyi, että haluanko minä, että hän spoilaa (voisko tuo sana olla tuollainen? Tässä kohtaa oli jokin sana, jota en ymmärtänyt, mutta se oli slangisanan tyyppinen, ja ymmärsin että kyse oli jonkin sortin moittimisesta; minä ajattelin, että itse olisin käyttänyt siinä kohtaa verbiä 'suolata'.) sen lopun. Sanoin, että spoilaa menemään vain. Hän sanoi, että no olihan se aika karu se loppu. No, niin oli. Se karhu melkein kuoli, vertatihkuvana vetäytyi metsään. Selitin hänelle oman teoriani kirjasta: Kyse on eläinsadusta, jossa karhu menee talviunille, herää talviunilta ja käy hakemassa itäsuomalaisen lehmän. Kantaessaan lehmää metsään lehmän omistaja tulee vastaan ja lyö karhua kirveellä rintaan. Karhu närkästyy, luovuttaa saaliinsa ja kumauttaa ihmisen kuoliaaksi. Ja pakenee vertatihkuvana metsään. Koira ei uskalla seurata, eikä olisi tarvettakaan.

Tässä vaiheessa kun mies oli kertonut omista kirjanlukukokemuksistaan ja olimme puhuneet niistä yhdessä, nainen pyrskähteli taas nauraen. Että aikamoinen munkki, kun kaksi ihmistä oli lukenut saman kirjan. Hän kiirehti lisäämään, että hänestä ei kyllä tule koskaan oikein opettajaa, kun ei hän osaa tuolla tavalla analysoida mitään. Minusta siinä ei kovin analyyttistä maailmankuvaa kukaan pöydän ääressä heijastellut. Mutta niin hän koki ja suodaan se hänelle. Sen verran palaan tässä vielä kirjan analyysiini, että katselen teoksen keskellä olevaa Topin ja Riikan tarinaa sisäkertomuksena, joka on siinä vain siksi, jotta karhun talviunen ajaksi on lukijalle jotain mielekästä tekemistä. Sanonpa vielä senkin, että kyllä Punaista viivaa lukiessa voi olla ylpeä siitä, että äidinkielenä on suomi.

""Nyt muistan selvästi", se ikään kuin mietiskeli. "Tämä paikka on nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli - oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin, sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa - totta oli emoni haastellut.

Kyllikseni herkuteltuani minulle tuli jollakin tavoin paha olla. Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot - marssin eteenpäin - nuoruus ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin... Samalla kuului räikkyvä pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni.""