Sitaatti

Tänään näin valokuvan, jossa Olli Jokinen oli pukukopissa, ja kuten pukukopissa pitääkin, hänellä oli puku päällään. Pipo päässä myös. Pukukopissa oli myös Jari Kurri ja Erkka Westerlund. Kaksi jälkimmäistä olivat lähteneet Yhdysvaltoihin katsomaan, miten suomalaiset ja muunmaalaiset siellä pelaavat jääkiekkoa, koska sadan päivän päästä pitää pelata Venäjällä jääkiekkoa, ja on etu, jos silloin osataan pelata paremmin kuin muut. Tarina on pitkä, enkä minä sitä tunne kuin pinnasta. Tiedän kuitenkin, että Erkka, Olli ja Jari pitävät kaikki jääkiekkoa erittäin tärkeänä asiana sekä itselleen että olettaen olettavat myös muiden pitävän sitä tärkeänä. Heidän mielestään kannattaa matkustaa Amerikkaan katsomaan, miten jääkiekkoa pelataan.

Alan Paton piti rotuerottelupolitiikasta kirjoittamista tärkeänä. Hän kuoli vuonna 1988 ja julkaisi kirjoja ihan viimeisiin hetkiin saakka. Yksi viimeisimmistä kirjoista on Oi, miten kaunis maa (Ah, But Your Land Is Beautiful), joka on yksi neljästä Patonilta suomennetuista teoksista. Sen sivulta 70 alkaa seuraava katkelma. Sitä ennen, se tiedoksi lukijoille lausuttakoon, on Robert, toinen replikantti, eronnut koulun rehtorin virasta.

" - Ymmärrän hyvin mitä sinä teet, Robert, ja ihailen sinua, mutta olen samalla murheissani. Sinähän tiedät että minulla on ollut heikkoutena turvautua sinuun, ja kehen minä nyt turvaudun?

 - Ajattelin sinua kovasti ennen kuin tein sen. Minun oli kyseltävä itseltäni, kumpi on tärkeämpää. Me olemme yrittäneet tuoda koulumme ja koululaisemme lähemmäs toisiaan, mutta nyt kummankin kouluhallitus on kieltänyt yrityksemme. Kumpi oli tärkeämpää, jäädä tänne sinua lohduttamaan vai lähteä taistelemaan kansallisella tasolla niiden asioiden puolesta joihin me uskomme?

 - Ei sinun tarvitse selittää minulle, Robert. Mutta Elizabeth ja minä tulemme kaipaamaan sinua ja Naomia...ankarasti.

 - Mutta ainakaan sinulla ei enää ole Dlaminia kiusanasi. Miksi hän mahtoi erota?

 - Hän ei sanonut, mutta oletettavasti siksi ettei suostunut opettamaan bantukoulutuslain alaisuudessa. Turvallisuuspoliisikin halusi tietää.

 - Vai ovat he käyneet tapaamassa sinua.

 - Kahtena päivänä peräjälkeen. He tutkivat Dlaminin talon läpikotaisin. He kysyivät minulta miksi hän erosi. Sanoin kuulleeni että hänelle oli tarjottu työtä teollisuuskemistinä Durbanissa. Mutta he eivät uskoneet. He kysyivät mitä mieltä hän oli bantuopetuksesta ja mitä mieltä hän oli tohtori Hendrikistä. Sanoin, ettei hän hyväksynyt bantuopetusta mutten koskaan ole hänen kuullut puhuvan tohtori Hendrikistä. Sitten he halusivat tietää miksi hän paheksui bantuopetusta, ja minä sanoin että hänen mielestään se oli huonompaa opetusta, ja että lisäksi kotikielen käytön vaatiminen opetuskielenä kuudennelle luokalle asti merkitsi sitä, ettei ainoastakaan mustasta lapsesta voisi tulla luonnontieteilijää tai matemaatikkoa. Sitten he kysyivät olenko minä samaa mieltä, ja minä sanoin että useimmat mustat opettajat ovat sitä mieltä ja että minä yhdyn heidän käsityksiinsä. Sitten musta mies jatkoi, kersantti Magwaza, ja hän kysyi häpeänkö minä zulunkieltä. Robert, minä olin vähällä nauraa, mutta päätin hillitä itseni. Minä sanoin: ei, minä olen hyvin ylpeä siitä ja haluan että kaikki oppilaani puhuvat sitä hyvin ja kirjoittavat sillä runoja ja tarinoita mutta ei se ole tieteen ja matematiikan kieli, yhtään sen enempää kuin englanti on karjan ja ruohon ja yrttien kieli. Sitten se musta mies kysyi, mitä mieltä olen tohtori Hendrikistä ja minä sanoin että mielipiteeni on minun oma asiani, ja etten minä muutenkaan pidä tapana puhua muista ihmisistä.

 - Hyvin sanottu, Wilberforce. Miten he siihen suhtautuivat?

 - Eivät yhtään hyvin. Valkoinen mies sanoi minulle että kun on kyse valtion turvallisuudesta, kenenkään mielipiteet eivät ole hänen oma asiansa, ja että turvallisuuspoliisin velvollisuus on tietää kaikkien mielipiteet, ja että jokaisen velvollisuus on kertoa mielipiteensä turvallisuuspoliisille. Mieleni teki sanoa että hän puhuu pötyä, mutta katsoin parhaaksi olla hiljaa. Sanoin vain, etten usko sitä. Uskon että jokaisella miehellä ja naisella on oikeus yksityisyyteen kunhan eivät käytä sitä lain rikkomiseen. Se valkoinen mies sanoi, että oikeusistuin saisi päättää että käsitykseni ovat kumouksellisia ja että minun olisi paras varoa. Minä sanoin, että suurin ongelma oli juuri siinä ettei oikeusistuimen enää sallittu päättää tällaisia asioita. Oikeusministeri ratkaisi ne turvallisuuspoliisin neuvojen nojalla. Valkoinen mies alkoi suuttua, ja hän kysyi minulta olivatko Dlamini ja eräät muut opettajakunnan jäsenet juhlineet Lutulin valintaa kansallisen  kongressin puheenjohtajaksi. Sanoin että heillä oli kyllä ollut kutsut mutta koska minua ei ollut kutsuttu, en tiennyt, mitä he juhlivat. Silloin kersantti Magwaza sanoi, että heillä oli todisteet siitä että minä tiesin oikein hyvin, mitä he juhlivat. Ajattelin mielessäni että vain vaimoni ja vararehtorini olisivat voineet todistaa sen ja ettei kumpikaan heistä tekisi sellaista. Mutta sitten tulin ajatelleeksi erästä toista henkilöä. Sellaista tämä on, Robert, sitä lakkaa luottamasta kehenkään. Muistin että tullessaan kertomaan minulle asuntoloista Koza oli tavannut Mbelen, joka oli lähtenyt aikaisemmin pois kutsuilta, ja että Mbele oli kertonut opettajien aikovan lähettää luokseni lähetystön pyytämään että muuttaisin koulun nimen. Koza ja minä olemme aina uskoneet Mbelen olevan meidän puolellamme, mutta tässä alkaa herätä epäilyksiä. Niinpä minä sanoin Magwazalle: mitkä ne teidän todisteenne ovat? Hän sanoi, ettei heillä ole tapana kuljettaa mukana todisteita, ja se sai minut taas ajattelemaan Mbeleä. Valkoinen mies kysyi olinko ilmoittanut koululle että Lutuli oli valittu ja minä sanoin ilmoittaneeni. Olin tehnyt sen koska koulussa oli levotonta. Hän halusi tietää, olinko puhunut Päällikkö Lutulista, ja minä sanoin että olin. Hän kysyi tiesinkö minä ettei hän ole enää päällikkö ja minä sanoin että tiesin. Miksi minä sitten kutsuin häntä päälliköksi? Yritinkö halventaa tohtori Hendrikiä koulun silmissä? Olivatko jotkut pojat ja tytöt huutaneet Mayibuye? Olivat. Tiesinkö minä mitä se merkitsee? Tiesin. Kärsivällisyyteni alkoi olla lopussa. Robert, sinä et ole koskaan joutunut kokemaan sitä että sinua kuulustelee kaksi kovaa ja päättäväistä ja rajoittunutta miestä, jotka ovat myyneet itsensä sieluineen ja ruumiineen hirvittävälle koneistolle joka ei tunne armoa. Minä pidän noita miehiä itseäni alempina, mutta joudun istumaan tuntikausia heidän kuulusteltavinaan. Sitä valkoista miestä minä ymmärrän. Hän puolustaa kansaansa ja kieltään ja valtaansa ja lapsiaan. Mustaa en ymmärrä lainkaan. Haluaisin sanoa hänelle: tule joskus käymään sillä haluaisin ymmärtää miksi sinä olet ottanut tuollaisen työn. Ja sitten he nousevat lähteäkseen ja valkoinen mies sanoo: Nhlapo - ei herra Nhlapo, ei rehtori Nhlapo, pelkkä Nhlapo - pitäkää varanne, me tiedämme kaiken mitä täällä tapahtuu. Sitten he ajavat tiehensä, ja minä ajattelen heti Dlaminia ja säälin häntä, sillä he saavat hänet vielä, se on aivan varma."

S.