Myin kirjoja

Kuusi kirjaa meni. Olin tyytyväinen, sillä ajattelin, että panen näitä keltaisia, joita olen keräillyt, varovasti kaupan, ja hinnaksi vähän tavallista kovemman kaksi euroa. Että joka tosissaan tarttee, ostaa. Ja niin menivät ja ostettiin ne kuusi kirjaa.

Edellisenä iltana kirjoitin jokaisesta myyntiin panemastani keltaisesta kirjasta aloituslauseen, tulostin listan lauseista ja liimasin sen myyntipaikan viereiseen aitaan. Kopioin tuon listan tännekin:

Tervetuloa tutkimaan kirjoja! Pääosin ovat halpoja, mutta minulle tärkeimmistä, niistä keltaisista, pyydän 2-3 euroa. Kirjan voi aloittaa niin monella tavalla. Jos joku näistä kirjanaloituksista herättää kiinnostuksesi, tule etsimään kyseinen teos käsiisi.

Samuli

Keltainen pyörylä syttyi. Kaksi ensimmäistä autoa lisäsi vauhtia ennen kuin valo ehti vaihtua punaiseksi.

Olen amerikkalainen, syntynyt Chicagossa – tuossa synkässä kaupungissa – ja hoitelen asioita niin kuin olen opetellut tekemään, suorasukaisesti: joka ensiksi koputtaa sille ensiksi avataan.

Sinä vuonna hänellä oli tapana ajella maanalaisella kaupungin laidoille, yli kolmesataa kilometriä kiskoja. Hänestä oli mukava seistä ensimmäisen vaunun etuosassa kämmenet lasia vasten. Juna syöksyi pimeyden halki. Ihmiset seisoivat paikallisasemilla tuijottaen tyhjyyteen, se ilme oli ollut heillä vuosikausia.

Herra tuomari, olette pyytänyt minua kertomaan kaiken oikeudelle omin sanoin, ja nyt minä kerron. Minua pidetään täällä lukkojen takana kuin jotakin eksoottista eläintä, sukupuuttoon kuolleeksi luullun lajinsa viimeistä. Ihmiset pitäisi päästää katselemaan minua, naistensyöjää, joka notkeana ja vaarallisena tassuttelee edestakaisin häkissään ja jonka hirmuinen vihreä katse säkenöi kalteritankojen välistä.

Oik tuota kaunista aikaa, jolloin menin naimisiin, jätin kotiseutuni ja muutin Roomaan. Sitä ajatellessa muistuu mieleen vanha laulu: Kun tyttö lähtee kodistaan,/ hän riisuu kukat kutreistaan...

Hiljaisuutta häiritsi vain joutsenparven tasainen narina, kun se lensi raskaasti, matalalla, ojentunein kauloin kohti merta.

Aluksi kylissä esiintyi voimakasta tyytymättömyyttä.

Minulla on vielä hiukan sanottavaa. Ja aika alkaa jo olla lopussa.

Balladikokoelma jonka Von Humboldt Fleisher julkaisi kolmekymmentäluvulla saavutti heti menestyksen. Humboldt oli juuri sitä mitä jokainen oli odottanut.

Sain tietää A:n kuolemasta Port Sudanissa. Koska postinkulku näissä maissa on pikemminkin sattumanvaraista, tieto saavutti minut vasta kauan sen jälkeen kun ystäväni elämä oli päättynyt.

Se kiusallisen tuttu makea tuoksahdus palaa jälleen kesäkuun kolmannella viikolla, joka vuosi samoihin aikoihin.

Istuessaan tienvierellä, katsellessaan, miten vankkurit nousivat ylös mäkeä häntä kohti, Lena ajattelee: ”Olen tullut Alabamasta. Kaukaa. Alabamasta asti kävelemällä. Se on pitkä matka.”

Tohtori Eduardo Plarr seisoi pienessä Parana-joen satamassa kiskojen ja keltaisten nostokurkien keskellä katsellen Chacon yllä lepäävää vaakasuoraa savupilveä. Se kulki auringonlaskun punaisten viirujen välissä kuin jonkin kansallislipun raita.

Olimme Ednan kanssa lähteneet ajamaan Kalispellista alas kohti Tampa-St. Peteä, missä minulla oli vanhoilta hyviltä ajoilta jäljellä vielä muutama ystävä joka ei antaisi minua poliisin käsiin.

Hyttimatkustaja kirjoitti päiväkirjaansa Descartes-parodian: ”Minun on paha olla, siis olen olemassa”, istui sitten kynä kädessä vailla muuta sanottavaa.

Olisiko minun pitänyt ottaa ne tekohampaat? Poliisilääkärin vuosinani olisin ne varmasti ottanut; mistä sen tietää mitä niihin tai niiden ienkoruihin oli takertunut? En olisi ylittänyt valtuuksiani. Mutta mitä kiistattomia valtuuksia minulla tässä merkillisessä tilanteessa oli?

Rakas Alec,

ellet tuhonnut tätä kirjettä heti tunnistettuasi kuoressa minun käsialani, todistaa se että uteliaisuus voittaa vihan. Tai että sinun vihasi kaipaa polttoainetäydennystä.

Tulee ehkä päivä, jona ihminen nousee ja lähtee. Minkä hän taakseen jättää, jää. Mikä on jäänyt taakse, näkee hänestä enää selän.

Corde joka Amerikassa eli toimitusjohtajan elämää – eikö collegen dekaani ollutkin eräänlainen toimitusjohtaja? - oli joutunut kymmenen, kahdentoista tuhannen kilometrin päähän tukikohdastaan, talviseen Bukarestiin, sulkeutunut erääseen vanhanaikaiseen huoneistoon.

He olivat inhoja olioita minussa. Kuin pieni vanha pariskunta metsässä, aivan yksin toisiaan varten, heidän poikansa pelkkä kohtalon oikku. Se oli heidän surkea pieni talonsa, sitä he eivät antaneet minun unohtaa.

”Rahaako sinulla siis on riittävästi?” poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään. Sellainen ääni on, kun on juuri herännyt ja suu on vielä raskas ja jähmeä. Mutta hän teeskentelee. Hän on täysin hereillä. Kuten aina.

Outoa että ihmiskunnan hyväntekijät ovat hauskoja. Ainakin Amerikassa näin on usein laita. Jos haluaa hallita tätä maata, sitä täytyy viihdyttää.

Viisi yötä ennen sitä murheellista tapausta Fima näki unen, jonka hän kirjasi kello puoli kuudelta aamulla unikirjaansa, ruskeakantiseen muistivihkoon joka lojui aina epäsiistin aikakaus- ja sanomalehtipinkan alla lattialla hänen sänkynsä jalkopäässä.

St. Cloud'sin orpokodin sairaalassa Mainessa, poikien osastolla, oli kaksi sairaanhoitajaa vastaamassa uusien vauvojen nimeämisestä ja siitä, että poikien pikku penikset rupesivat paranemaan obligatorisen ympärileikkauksen jälkeen.

Kääpiöt tohtorin tavallisesti saivat palaamaan – sirkukseen ja Intiaan. Aina Bombaysta lähtiessään hänestä tuntui että hän lähti ”viimeistä kertaa”.

Esitelmän jälkeen hän yöpyisi jossain pienessä täysihoitolassa, seuraavana päivänä hän jatkaisi matkaansa."