On keskiyö ja tuntuu hyvältä. Se tarkoittaa, että päivä on ollut hyvä. Aamupäivä tosin oli passiivinen, ja sairas tyttäreni halusi olla paljon sylissä. Luin hänelle jonkin verran Vaarallista juhannusta ääneen. Siitä ei meinannut tulla mitään, kun hän kommentoi vain kuvia, ja kun kuvia ei näkynyt joka sivulla, hän halusi kaivaa niitä esiin.
Kun rouvelini tuli reissuiltaan kotiin, söimme, kahvittelimme vähän ja nukahdimme päiväunille. Heräsin niiltä ja pakkasin kimppeeni ja lähdin IKEAan. Olemme saaneet yläkertaan uusia hyllyjä ja rouvelini on siellä siivonnut ja raivannut. Tuntuu aika hienolta kävellä siellä nykyään. Hänellä on kyllä näkemyskykyä, sanottakoon nyt, näissä vaatekaappiasioissa. Ja tilanjakajahyllyasioissa. Lattian värinkin valitsi hienosti. On se hyvä!
IKEAssa ostin perinteisen nakkisämpylän ja lisää vetokoreja vaatekaappiin. Sieltä menin lukupiiriin, jossa oli mukavaa. Se oli profiililtaan "nuorten lukupiiri", jonne satuin näkemään kutsun tuolla sosiaalisen median rajoitetussa toimintatilassa, jonkunlaisessa ryhmäntapaisessa (jossa oli muuten yli sata jäsentä). Oliko meitä kuusi paikalla lopulta. Vaarallista juhannusta pohdimme ja söimme makrillia ja joimme tietysti teetä muumimukeista. Muumikirjoista löytyi paljon tongittavaa. Ensi kerralla pohdimme Knut Hamsunin Viktoriaa, jonka on sanottu olevan maailman kaunein rakkaustarina. Elän tässä ymmärryksessä kunnes toisin osoitetaan. Se on ainoa kirja, jonka olen lukenut kolme kertaa, ellei Viiruja ja Pesosia lasketa mukaan.
Lukupiiristä ajoin jalkapallokentälle. Pelasimme melko rikkonaisen pelin. En tehnyt maalia, mutta yhden itsekkään nousun tein etukulmalle ja päätin ladata täysillä. Tolppa kajahti ja pallo meni sivurajasta yli. Olisin maltilla voinut sijoittaa. Ei jäänyt kaivelemaan. Muuten pelasin suht ehjän oman pelin ja sain muutaman hyvän syötön ja siirron tehtyä. Puolustajana ravasin kohtalaisesti. Laitahyökkääjämme, jolle minun oli määrä toimittaa palloja, ei pelannut ollenkaan niin kuin olisin toivonut, mutta tänään en jotenkin lastannut mieltäni moisella lainkaan. Katsoin, miten hän potki randomkaaripalloja syvälle, josta vihollisen puolustus sitten perkasi ne säännöllisesti pois. Minä mietiskelin syntyjä syviä, Vaarallista juhannusta ja iltateehetkeä.
Kotiin ajaessani löysin Facebookistani pitkän keskustelun. Se pohjasi linkkiin, jonka aamulla olin poiminut surullisten uutisten virrasta. Tässä siihen vielä selvennystä. En tiedä, kuinka pitkään Kalevan uutiset ovat luettavissa. Ajattelin, että vastoin tapojani kirjoitan tänne omaan blogiini näkemyksiäni metsän suojelusta ja Sanginjoen tapauksesta. Poliittiseen prosessiin en ota mitään kantaa, vaikka persiilleenhän se meni, sen voi jokainen todeta. Ja moneen kertaan menikin. Mutta ei kuulu mulle. Nämä metsäasiat sen sijaan kuuluvat, hengitänhän metsien tuottamaa happea minäkin.
Minä rakastan puita, yksittäisiä, erityisesti suuria puita. Lisäksi rakastan metsää. Tätä on vähän vaikea selittää, ja siitä huolimatta olen yrittänyt kertoa omasta luontosuhteestani aika monelle ihmiselle. Keskustelen siitä yhä mielelläni. Mietin tänään, että kun ihminen ymmärtää, mitä tarkoittaa vanha metsä ja sen ekosysteemi, sitä voi verrata siihen muuannen Paavalin tapaukseen 2000 vuotta sitten, kun häneltä meni näkö ja sen jälkeen hän ymmärsi asiat uudella tavalla ja oli kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään.
Metsän suojelusta on vaikea puhua, sillä sen tuhoamista, ekosysteemin täydellistä tappamista kutsutaan metsänhoidoksi. Käytännössä on kyse avohakkuusta, joka on vallitseva malli ollut suomalaisessa metsätaloudessa maailmansotien jälkeen. Avohakkuiden maksimilaajuudelle ei ole metsälaissa mitään rajaa. Käytännössä metsän "hoito"velvoite täytetään niin, että matalaksi hakatulle alueelle istutetaan metsäkeskukselta ostettuja taimia (tai jätetään siemenpuita aukiolle jolloin taimet nousevat omia aikojaan). Tätä on markkinoitu puun tilavuuskasvun maksimoivana metsänkasvatusmenetelmänä. Selluteollisuus on ollut vahvana toimijana ajamassa aikanaan tätä vallitsevaa metsänhoitomallia, ja oma keskustelun paikkansa on, pitääkö tämä asia myöntää ja tunnustaa, että harjoitettu politikkaa on ollut kansakunnan edun mukaista. En ota siihen kantaa nyt. Ehkä kuitenkin metsäteollisuuden murroksessa olisi syytä katsella jo eteenpäin ja miettiä, mikä on tässä kansallisessa projektissamme seuraava siirto.
Ihanaa kun saa puhua ihan sekavasti eikä kukaan keskeytä! Tässä välissä voin todeta, että oma suhteeni metsään ja puihin ei suinkaan ole puritaaninen. Jos minulla olisi omaa metsää, poimisin sieltä todennäköisesti kypsiä puita pois valikoidusti ja sahaisin niistä lautaa. Taimiin en kajoaisi, ehkä kuivia alaoksia napsisin aikani kuluksi ja mielen virkistykseksi pois. Vahvat saisivat jatkaa kasvuaan, heikommat sortuisivat. Näin kasvaa hyvä puu, ainakin hyvä mänty ja koivu ja kuusi. Ja vaahtera ja pihaja. Ja moni muu. Teen tätä oksien napsuttelua toki muidenkin metsässä, jos tarpeelliseksi koen. Ilman muuta ainoa vaihtoehto itselleni kuitenkin on, että metsä on jatkuvasti peitteellinen. Metsä ei kaipaa metsäkoneita, vaan eri-ikäisiä ja -kokoisia puita, eri lajeja usein, jos maapohja vain sen sallii. Useimmiten sallii. Toivoisin myös, että suomalaiset metsänomistajat perehtyisivät enemmän eri puulajien kasvatukseen. Esimerkiksi tervaleppä kasvaa kauniina ja jyhkeänä täällä meidän nurkilla, kun olosuhteet vain ovat oikeat. Mittasin viime kesänä yhden kotini lähellä kasvavan pitkänhuiskean tervalepän rinnanympäryksen: 180 senttiä.
Mitä metsiin ja niiden suojeluun tulee, niin asiat ovat surkealla ja kauhealla tolalla. Vaikka suojelusta on, kuten jo toistan, vaikea puhua, metsäekologit (maailmalla arvostusta nauttiva Ilkka Hanski mm. ja moni muu) ovat _yksimielisiä_ siitä että Suomen metsissä on menossa sukupuuttoaalto. Tämän sukupuuttoaallon _pysäyttämiseksi_ tarvitsisimme akuutisti kymmenen prosentin metsänsuojelun kaikista suomen metsistä. Erityisen kriittinen tilanne on Etelä-Suomen metsissä, joista vain yksi prosentti on suojeltu tällä hetkellä. Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava puhui joskus suojelukäytävästä, joka voisi olla yhtenäinen koillis-lounais -suunnassa kulkeva metsävyohyke, jota pitkin ilmastonmuutoksen edetessä lajit voisivat vetäytyä pohjoisemmaksi ja populaatioiden kuolemalta vältyttäisiin. Sellaista ei tietenkään ole vielä olemassa. Tämän enempää en osaa "rationaalisesti" asiaa perustella. Jos sukupuuttoaallon pysäyttäminen on asia, jota kohti halutaan kulkea, tarvitsemme radikaalisti enemmän suojeltuja metsiä.
Pohjois-Pohjanmaalla on sotien jälkeen puitu kaikki metsät ainakin kertaalleen maan tasalle. Koko maakunnasta on vaikea löytää metsää, jossa on vanhaa puustoa. Sanginjoen metsäalue on Oulun keskustan itäpuolella, Oulujoen pohjoispuolella n. 10 kilometriä merenrannasta. Alueesta on hyvä kuvaus täällä. Olen käynyt siellä monta kertaa, ja pyrin pääsemään tähän metsään aina kun liikun Oulun suunnalla. Kerran pari vuodessa siis. Metsääalueita on monenlaisia, ja kovin vanhapuustoista metsää on aika vähän. Yksi pienehkö alue on, jossa siemenpuuksi aikanaan jätetyt emopuut ovat saaneet kasvaa. Alla on 20-vuotias mäntytaimikko, ja niiden päällä muutama mukava jättiläinen, tai isokokoinen puu. Niitä olen käynyt siellä halailemassa. Luulen, että alueen tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, miten moni ihminen löytää nämä metsät, kuinka moni haluaa niihin tutustua. Sikäläisessä mittakaavassa kyse on ainutlaatuisesta metsästä, vaikka täällä etelässä (suojelu)metsät ovat taas jotain ihan muuta. Mistään aarniometsästä siellä ei ole kyse, ja ekologit puhuvat jopa 200-300 vuoden aikaikkunasta, jonka jälkeen metsä on luonnollisessa tilassaan, puuston ikäjakauma on päässyt vakiintumaan (paljon pieniä ja vähemmän isoja puita) ja metsäekosysteemi löytänyt itsensä. Se, ettei metsä vielä ole "aarnioitunut" on mielestäni huono peruste suojelua vastaan. Sanginjoen luontoalue on kokonaisuutena ainutlaatuinen koko maakunnan mittakaavassa, ja _sopivamman_ suojelualueen löytäminen Oulun lähistöltä on mahdoton tehtävä. Tarttukaa parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon ja ruvetkaa sen jälkeen etsimään toiseksi parasta aluetta.
Jos olisin diktaattori, määräisin Sanginjoen metsäalueet suojeltavaksi mutta oman käden oikeudella harrastaisin siellä kevyttä ylispuiden poistoa. Sille vain ei ole olemassa niin idioottivarmaa mallia, että uskaltaisin jättää tällaisen hakkuun toteuttamisesta päätösvaltaa esimerkiksi, sanotaanko nyt vaikkapa Oulun kaupunginvaltuustolle, ja diktaattorina minulla tietysti olisi kädet täynnä hommia muutenkin, joten spekulaationi kaatuu alkumetreillä omaan mahdottomuuteensa. Yhden yrityksen tiedän, joka hoitaa metsänkäsittelyn aidosti vaihtoehtoisella tavalla. Hyvää näkökulmaa asiaan löytyy varmasti täältä. Tiedänpä muuten senkin, että muutama seurakunta Suomenmaassa on ostanut metsänhoitosuunnitelman metsiinsä tältä yritykseltä. Kasvojenpesuvinkkinä, ilmaisena, sinne Oulun suuntaan, vaikka ette Sanginjokea suojelekaan, niin tätä kannattaisi kokeilla. Toki ilmeisesti sikäläinen metsänhoitoyhdistys on hyvin vahvasti koplaantunut Oulun kunnallispoliittiseen päätöksentekosisäelimistöön. En tiedä, arvaan. Jos on, tällaisen uuden toimijan on vaikea uida liiveihin. Ehkä tässä kriisissä olisi kuitenkin heidän saumansa.
Kello on jo paljon. Brasiliassa isäntämaa otti illalla 0-0 turpiin Meksikolta, ja parhaillaan Venäjä ja Etelä-Korea pelaavat lohkovaiheen ensimmäisen kierroksen viimeistä ottelua. Naapuri myi talonsa. Täällä Paraisilla on ihania metsiä ja jospa tuo kesäkin tuosta vielä lämpenisi. Illalla pelasimme pallopelimme yhdeksän asteen lämmössä. Juhannukseksi menen kummipoikani rippijuhliin. Oulun suojelupäätöksestä olen surullinen. Metsän arvon ymmärtäminen on monimutkainen juttu, ja oikeasti, ilman sarvia ja hampaita, sitä ymmärrystä voi mielestäni hyvällä syyllä käsitellä lahjana; sen on joko saanut tai ei ole saanut. En tee tästä tämän teologisempaa, mutta *toivon*, että metsyys vielä kirkastuisi monelle, jolle se tällä hetkellä on pimennossa, puiden takana. Kerron mielelläni myös omia ihania metsäkokemuksiani, jos joskus tapaamme tai olemme muilla tavoin yhteyksissä.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti