Nyppii II

Nyppii, tai nyppi. Olin Turussa, ja olosuhteiden vuoksi niin lähellä kauppakeskusta, että ajattelin mennä käymään. Nykyään tulee niin harvoin mentyä tuonne sivilisaation pariin, että kauppakeskuksiakin katselee ihan uusin silmälasein.

Olin menossa kirjakauppaan mutta matkalla näin mallinuken. Sillä oli hieno mekko päällä, ja minä, että tuosta rouvalle noin tuommonen. Jäin nimittäin vuosiksi kaipaamaan kerran erästä vihervalkeaa trikoomekkoa, Marimekkoa, kun näin sellaisen. Pitkän ja solakan, olin sitä mieltä että vaimoni olisi pitänyt ostaa se. Olimme köyhiä silloinkin, opiskelijoita, enkä muista oliko virallinen syy ostamattomuuteen rahapula vai se, että vaate ei lopulta vakuuttanut vaimoani. En ole muuten varma, kokeiliko hän edes sitä.

Nyt näin vähän toisenlaisen vaatteen. Joiltain osin se muistutti tuota yhdentoista vuoden takaista, mutta oli omanlaisensa. Käännyin kaupasta sisään ja yritin etsiä tuotetta. En löytänyt. Kävelin peremmälle, en löytänyt. Löysin myyjän, johon, kuten tarinastani käy ilmi, petyin pahemman kerran.

Yritin kävellä hänen perässään jotta hän olisi puhunut minulle. Ei puhunut, puhui kollegoilleen. Kollegat siinä somistelivat liikettä. Eivät huomanneet kollegatkaan minua. Kuljin myyjän perässä, ja kun hän sitten oli kassapöydän toisella reunalla aikansa jutellut kollegansa kanssa hänen oli kuljettava pöydän taitse päästyään myymälässä seuraavaan paikkaan. Siinä kohtaa iskin: Hei!

No hei. 

Etsin mekkoa, joka on tuon mallinuken päällä tuossa noin. Sinulla näyttää päällä olevan samanlainen.

Joo.

Missä niitä on? Minä voisin katsoa niitä.

Tuota väriä ei enää ole.

No näyttäähän tuota olevan. Saanko minä tuon nuken päällä olevan yksilön?

No sitten mun pitää kysyä noilta meiän stylisteiltä.

(Kysyy)

Ei, sanoo stylisti ja puhuu kollegalleen, mutta ei minulle, vaikka olen yhtä lähellä. Ehkä on epäoleellista todeta, että muut osapuolet ovat naisia. Yleensä naismyyjät kohtelevat kuitenkin miehiä paremmin kuin toisia naisia, keskimäärin. Oma henkilökohtaisesta kokemusmaailmastani nouseva mielipide, jonka kumoan mielelläni kunhan löydän tarpeeksi todistusaineistoa.

Myyjä lupaa katsoa, onko vaatetta jäljellä muissa myymälöissä, jos haluan lähteä sitä etsimään. Hän etsii. Sillä välin kyselen vähän lisää. Hän kysyy, mitä kokoa etsin, ja arvailen siinä vähän. Ässää tai ämmää. Kysyn, onko korrektia kysyä, että minkäs kokoinen se tuo sinun päällä oleva mekko on, kun näyttää olevan samanlainen jota olen tässä jahtaamassa, eri värinen vain. Hän kertoo.

En jaksa kirjoittaa tätä dialogia enempää, koska ei siinä sen dramaattisempaa tapahtunut. Petyin siihen, miten puusilmäisesti tuo myyjä suhtautui tilanteeseen. Hänellä oli yllään mekko, jonka halusin ostaa. Asetelmat mukavaan vuorovaikutustilanteeseen olivat erinomaiset. Ja mitä tekee myyjätär? Katsoo minua kuin halpaa makkaraa, ei hymyn häivääkään missään vaiheessa. Ei, vaikka minä ainakin alussa kyllä yritin. Tuli kognitiivinen dissonanssi, kun toisaalta halusin sen mekon, ja toisaalta ajattelin, että jos on noin tölppö nainen joka kantaa tuollaista mekkoa, niin en osta, ei kuulu minun vaimolleni tuollaisten naisten kantamat mekot. Mutta sitten ajattelin, että ehkä hän vain oli aidosti hämillään siitä mitä kysyin eikä osannut suhtautua minuun sen takia, ja ujosteli kai sitten sitä että on itse mjöö-tyyppisesti pukeutunut trikoomekkoon, jonka joku ohikulkeva mies haluaa väkisin vaimolleen ostaa. Arvuuttelee vielä kokoakin, ja mittailee minua. Mikä lie. Loppupäivän olen yrittänyt ajatella siitäkin naisesta sitten vähän armeliaammin.

S.