Verensokeri

Kimpaannun aina toisinaan. Aamulla kimpaannuin tk:n labrassa, jossa on kaikki sekavaa ja toimii olemattoman huonosti. Olen purkanut hampaiden välistä sihisten siellä kiukkuani ennenkin. Tällä kertaa kannoin huonovointista lasta sylissäni ja odotin vuoroani, joka oli oikeasti mennyt jo aikoja sitten. Nyt yritän unohtaa sen pettymyksen, ja onnistunkin, sillä toinen kimpaannuttava asia on tullut mieleeni ja aamuinen niin muodoin unohtunut. Menin maksamaan laskuja, niin jo oli Sampo Pankki mennyt paitsi vaihtamaan nimensä, niin korjaamaan jotain virheitään. Ei sitä niin vain mennä huomenna uudestaan maksamaan laskuja kun ei tänään kerta päästy. Se on kuulkaas aina oma operaationsa. Ärsyttää ja tiuskin sitäkin.

Riikka Pelon vaikeaselkoisessa kirjassa (arvioni perustuu puolen romaanin lukemiseen)  Jokapäiväinen elämämme sivulla 75 kuvataan äidin ja 11-vuotiaan tytön suhdetta. Sitä tehdään oikeastaan koko kirjassa, myös äidin ja aikuisen tyttären suhdetta kuvataan, mutta tähän kohtaan tuo kaikki on jotenkin tiivistetty melko selkoisella kielellä.

"Tyttö kysyi sitten, kasvaako ruohokin takaisin kun sataa vettä, ja hän sanoi että kaikki elpyisi. Mutta ihminen ei, vaikka kuinka kastelisi, kun on kerran kuollut, Alja sanoi, niinhän?

 Ei, ihminen ei herää henkiin jos on kerran kuollut, Marina vastasi äkkinäisesti, tai joku hänessä, ääni kuulosti vieraalta, hän tunsi palan kurkussaan, muisti öisen painauman, hän oli herännyt siihen että joku oli kuristanut häntä, aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä, kynttiläkaulainen Maria Meyn, sormet hänen kaulakuopassaan, nyt hän muisti sen.

 Mutta ihmisen sielu ei kuole, Marina, Alja sanoi päättäväisesti, yhtä päättäväisesti kuin oli uhmannut aiemmin taivasta. Se on kuolematon. Te olette sanonut minulle niin. Ja nyt minä sanon sen teille.

 Hän ei osannut halata tyttöä, ei ollut koskaan osannut, mutta nyt hän olisi halunnut tehdä niin. Mistä lapsi tiesi aina oikeat sanat, sittenkin. Oli häntä viisaampi. Siksi häntä kauhistuttikin, miten hän tulisi toimeen ilman tyttöä koko syksyn, kuin joutuisi antamaan pois toisen keuhkonsa jolla hengitti."

Nyt odotan lautapelikokousta, joka on tällä viikolla Helsingissä. Siellä valitsemme vuoden peli -finalistit. Nykyisessä elämäntilanteessani pääsen hyvin vähäisessä määrin yksinäni minnekään. Sitä kaipaan, mutta en mitenkään patologisesti. Kesä perheen kanssa tiiviisti on ollut kyllä koko lailla kelvollinen. Olemme olleet paikallamme, ja tänä kesänä saaristo ja meri on tullut tutummaksi toisella tavalla kuin aikaisempina kesinä. Rouvalla on valtava venekuume. Lisäksi on eläinkuume ja minulla on pakon sanelema autokuume. Keskimmäisemme menee huomenna ykkösluokalle. Tuntuu mukavalta, olen onnellinen hänen puolestaan ja uskon että kaikki menee hyvin.

Jari Järvelän ajatuksia olen vaivihkaa seurannut. En ole lukenut hänen kirjojaan, mutta aion sen tehdä. En siksi, että ajattelisin niiden olevan erinomaisia, vaan siksi, että hän vaikuttaa olevan hyvän mielen tyyppi, jonka ajatuksia kuuntelen mielelläni. Näitä esimerkiksi. Tolstoin sodassajarauhassa on muuten viisisataa henkilöhahmoa. Kuinka kauan kirjan 1800 sivun äärellä tulisi viettää, jotta nuo henkilöt tulisivat kaikki tutuiksi?

S.