sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Puuro

Kaikki alkoi, kun heräsin. Kelloa en ehkä ollut pannut soimaan, ja muistanko tuotakaan, oliko se lopulta pullottava rakko, joka minut herätti. Mutta talo oli hiljaa, ja menin heti koiraani tervehtimään. Se on helppoa. Sitten avasin hänelle oven, ja panin kaikki valmiiksi. Vaatetta tarpeeksi ja kuulokkeet. Kaulapanta ja hihna. Kaivoin keittiön kaapista kerroskattilan, joka tuli vaimon sukulaisilta, jotka ostivat induktiolieden ja vaihtoivat kattilaistonsa. Alempaan panin paljon vettä mutta kylmää. Päällimmäiseen panin vähän tattarihiutaletta ja enemmän kauraa. Suolaa vähän, ja vettä päälle. Levy jäi kolmoselle, ajattelin että nukkuvat kuitenkin pitkään, kypsyköön rauhassa.

Kun palasin, oli edellispäivän riisipuuro kaavittu loppuun. Jonkun riisipuurolautanen oli jäänyt lähes koskemattomaksi. Koskematon oli myös kaurapuuro. Lapioin sitä itselleni, upotin annokseen voisilmän ja tursotin fariinisokeria päälle. Söin, se oli juuri niin pehmeää kuin ajattelinkin, mutta suolaa puuttui. Ajattelin naista, joka syötti Turun joulumarkkinoilla lapsilleen riisipuuroa joitakin vuosia sitten. "Joo mutta kyllä äiti tykkää enemmän sellasesta puurosta jossa ei ole suolaa."

Sen jälkeen puuroon taas ei koskettu, kunnes seuraavan päivän iltana. "Sitä ei silloin eilen aamulla syöty, kun se ei ollut vielä kypsää kun lapset tuli syömään. Ja oli muutenkin hyvä, että se riisipuuronjämä tuli syötyä." Taas lapset nukkuivat. Puuro oli kylmää, annoin olla. Kylmä puuro ei ole ongelma, ajattelin ja muistin työhaastattelun, jossa hakijalta kysyttiin yksi kysymys: Onko alkoholi ongelma. Applikantti ymmärsi kysymyksen väärin ja vastasi kieltävästi. Hän sai paikan, mutta tästä on jo vuosikymmeniä aikaa.

Lämmitin maitoa. Panin levyn kakkoselle ja maitoa reilusti kattilaan. Olin ostanut sitä kymmenen purkkia, kun sain puoleen hintaan. Punainen maito ei mene helposti vanhaksi, paitsi yksi purkki oli mennyt. Se oli samalla päiväyksellä kuin alennetut, mutta olin aikanaan ostanut sen normaalihintaan. Joskus olen juonut viikonkin vanhaa maitoa. Ajattelin, että lämmitän mieluummin hiljaisella tulella kuin pesen niitä ylitsevuotavia maitovaahtoja liedeltä ja uuninlasin sisä- ja välipinnoilta. Olen sitä pesuhommaa elämässäni tehnyt yhtä paljon kuin vauvan pyllyn pesuhommaa.

Sillä aikaa luin kirjaa. Koira oli pihalla, ja ajattelin, että käyn taas sitä huhuilemassa kun pääsen seuraavan luvun loppuun. Nälkä ei ollut kova, enkä ajatellut puuroa koko ajan. Koira ei tullut sisään ja annoin olla pihalla. Pitkään luettuani muistin yhtäkkiä maidon. Se höyrysi kannen alla. Laskin kannen pöydälle, johon jäi märkä vesijälki. Ajattelin, että vesi on maidosta pois, onkohan kattilan maito nyt tiiviimpää. Kaadoin maidon puuron päälle. Sitä oli runsaasti. Maito lämmittäisi kylmännaljakkaa puuroa. Nestettä ei varsinaisesti kaivattu, puuro oli tehty aikanaan runsaaseen veteen. Heitin maidon päälle voinokareen ja katsoin, miten se alkoi heti sulaa. Kaadoin päälle fariinisokeria ja istuin syömään. Luin samalla. Istuin keittiössä ja oli hiljaista, mutta puurosta puuttui taas suolaa. Olin unohtanut asian. Hain suolamyllyn ja hieroin sitä ainakin kuusi kierrosta puuroon. Suola putosi maidon läpi puuron pinnalle, ja maistui hyvälle sokerin kanssa. Puuro lämpeni ja maito jäähtyi. Oliko se ystäväni lastenhoitaja, joka kysyi, sanotaanko meillä jäähtyy vai jähtyy. Muistelin haparoiden, että olisiko lapsuudenkodissani toinen vanhemmista sanonut yhdellä ja toinen kahdella äällä.

Luin kirjaa, jonka päähenkilö on koko ajan sairaalassa ja sanoo tuon tuostakin, että paranenkohan minä koskaan. Se toi mieleen oman lapsuuteni, johon kuului sairaalakäyntejä paljon. En muista koskaan epäilleeni, paranenko. Sain sairaalassa puuroa, ja siihen sai panna voita, ja kai maitoakin. Kuuman puuron, voin ja maidon sekoitus liittyy lapsuuteeni muutenkin, kun en ollut sairaalassa. Seurasin iltapalapöydässä voin sulamista ja katsoin, miten pienet keltaiset pallot nesteen pinnalla yhtyivät isommiksi. Tätä saattoi lusikalla hieman auttaa. Ennemmin tai myöhemmin rasva päätyi kuitenkin suuhun. Se maistui jo silloin hyvältä. Poikani sanoi minulle hiljattain: "Isä, voi sopii mausteeksi ihan kaikkiin ruokiin. Sanoppa jos keksit jonkun ruuan, mihin se ei passaa. Ei semmosta ruokaa oo."

S.


5 kommenttia:

  1. Hyry tekee hyvää. :)

    VastaaPoista
  2. Joo, niin tekee! Ja pahaa siinä mielessä, että jos tulee Hyryä liikaa tilalle, niin oma ääni häviää, tai ainakin feidautuu, niinku nuorisomme sanoisi. Mutta Hyryn ote maailmaan on jotain, joka on kyllä niin kuin ei ole monella, joka maailmasta kirjoittaa. Eilen luin taas Junamatkan kuvauksen, ja kyllä siinä on se, mitä Hyry on luonut, jotenkin selvimmin nähtävillä. Samoin "Pienissä kertomuksissa", jotka on otteita eri romaaneista. Esim. satu miehestä, joka osti päiviä, taikka joku sellainen. Hiljaisella ja hersyvällä tavalla kirjailija soittelee sieluni säveliä. Ohi ymmärryksenikin joskus; kun söin puuroa ja luin kirjaa, minulle tuli merkillinen olo, että vajosin puuromietteineni siihen samaan maailmaan, jossa se päähenkilökin on. Ehkä enemmän vielä kiinnostaa juuri se maailma ja sen kuvaus kuin ulkoinen kieli, joka sinänsä lumoaa joskus sekin: Novellissa Sulhanen päähenkilö nousee morsiamensa kotitalossa eräänä joulunseudun aamuna sängystä.

    "Tapaniaamuna Tauno nousi yhdeksältä. Paavo nukkui vielä. Tauno ei pannut valoja ja pukeutui hämärässä. Hän katsoi ikkunasta ulos. Lähellä tien takana näkyi aitariukuja ja pieniä kuusia, kaukana joen takana näkyi metsä. Siinä se kaikki on ollut koko yön, vaikka en ole tiennyt mitään, hän ajatteli. Aamulla kaikki on vähän aikaa hiljaista, sitten rupeaa tulemaan huolia tai muuten aika pitkäksi. Anna on tuossa seinän takana kammarissa. Pirtissä on jo varmasti kahvi valmista."

    Pitää muuten kysyä joskus, onko appiukkoni löytänyt itseään yhdestäkään Hyryn kirjasta. No, onko?

    S.

    VastaaPoista
  3. Kaikki lukemammehan feidautuu koko ajan? Jos lukee paljon ja kaikenlaista, niin ne kaikki jotenkin feidautuvat, kai vähän nekin joista emme pidä? Minulle tuntuu käyvän näin. Pitäisi siis paljon lukea semmoista mistä pitää, mutta tarpeeksi monipuolisesti, ettei jonkun yhden ääntä erota?

    Muistan kun luin kasilla ja ysillä hirveästi Minna Canthia ja Jotunia ym, ja silloin vielä kirjoiteltiin kirjeitä käsin kavereille. Sitten kirjoitin monisivuisia kirjeitä Espoolaisille kamuille, Canthin ja Jotunin äänellä. Sain palautetta, että susta tulee varmaan joku sivistyskirjailija.

    -Em

    VastaaPoista
  4. Hah! Voin kuvitella, että eteläsuomalaiset ystäväsi ovat olleet otettuja kirjeistäsi. En ole ajatellut, että myös huonot kirjat ja tekstit vaikuttavat, mutta niin varmaan tekevät. Ehkä kun lukee paljon tai tiiviisti lyhyen aikaa, niin oman äänen häipyminen on niin ilmeistä, että alkaa nolottaa. Aki Ollikainen, Nälkävuoden kirjoittaja muistaakseni sanoi joskus, että hän aluksi yritti kirjoittaa Hotakaisen tai Tervon(?) tyyliin, mutta sai hylsyjä kustantamoilta, kunnes joku antoi palautteen, että älä yritä kirjoittaa sen tai sen tyyliin, vaan kirjoita omalla äänelläsi. Ja niin hän sitten onnistui. Asian vierestä vähän, Em, luin tänä aamuna tekstiäsi ja ajattelin sen, minkä olen ajatellut aiemminkin: kirjoituksissasi on hyvin harvoin lyöntivirheitä, ja ajatukselliset virheet, lauseopillisista puhumattakaan, loistavat poissaolollaan. Luin siis tuoreimman kirjoituksen oikein vastakarvaan, jokaisen lauseen, ja siinä kyllä oli kaikki sanat niin paikoillaan kuin vain voi olla. Kappaleiden ja kerronnan rytmitys, omien kokemusten luonteva upottaminen kuvailevaan ja toteavaan tekstivirtaan, (laiha mies; "lähdettäiskö jo.") siinä oli kaikki. Sellaista ei opi kuin hyvää kirjallisuutta lukemalla. Puhumalla ja kuuntelemalla ja katselemalla oppii maailmaa ja se on antoisaa ja sellaista, jota itse arvostan paljon. Mutta puhuttu kieli on toinen kieli kuin kirjoitettu. Tiedän hyviä puhujia, esiintyjiä, jotka eivät pysty kirjoittamaan omaa puhettaan, vaan seuraavat yleisön reaktioita ja vievät puhettaan sen mukaan eteenpäin.

    S.

    VastaaPoista
  5. Kiitos! Sanon tähän väliin ennen kuin unohdan, että luin kummijuttuasi juuri kun kummipoikasi tässä vieressä leikkii pienellä hevosella vaikka hänen pitäisi olla sängyssään. Nyt käveli isoveljensä pimeään huoneeseen ja kysyi: "Taanko mää tulta akuankkakirjan?"

    Kyllä minulla tulee virheitä, ajatuksellisia ja muita, mutta ei kyllä onneksi ihan niin paljon kuin soittimenkoskettimien näpyttelyssä tavallisesti. Tässä ihan näinä viikkoina vakuutuin jotenkin lopullisesti että kanttorin uran hylkään tässä pikkuhiljaa kokonaan repertuaaristani, joka on siltikin vielä liian laaja. En kerta kaikkiaan viihdy urkupenkillä tarpeeksi paljoa. Tajusin samalla että minua ei koskaan ole kehuttu lahjakkaaksi urkuriksi, vähiten minä itse, ja ajattelin että olenpa ollut kauan pöljä. Minusta tuo laiha mies oli oikein hyvä, mutta poistin sen laihan ja laitoin että miesparka tai jotain sinne päin, ajattelin että se laiha on liian loukkaava. Minusta laiha mies lapsilauman kanssa on ajatuksena jotenkin sydäntäsärkevä. (Ehkä tämä on vain henkilökohtainen aspekti.)

    Muuten, yritin ostaa omalle Sampalleni sitä yhtä peliä, josta hän tykkäsi mutta kuulemma ei ole saatu vähään aikaan mistään sinne kauppaankaan.

    No nyt tuo kuopus taas heräsi.

    -Em

    VastaaPoista