Olikohan kevättä kun rouveli alkoi puhua koiraeläimestä. Jos oli, niin ei tämän vuoden kevättä kuitenkaan. Kyllä hän oli siitä jo aiemmin maininnut. Luulimme, että nyt on sopiva hetki. Niin olikin, mutta ihan erilainen kuin kuviteltiin. Minä olen ehtinyt vaihtelevasti puuhailemaan eläimen kanssa, rouva ei ollenkaan. Olen tilanteeseen tyytyväinen. En yleensäkään usko siihen, että elämä menee, kuten ihminen suunnittelee.
Koira tuli syyskuun 20. päivä sunnuntaina. Nyt se tuli 15 viikkoa ja pissaa jo ulos, ja kakkaakin, jahka muistamme viedä. Sisäsiisti ei ole sanan ankarassa mielessä, mutta ei haittaa. Olin ollut koiranomistaja alun toista kuukautta, kun menin kirjamessuille. Päädyin yleisöksi paneelikeskusteluun, jossa yhtenä keskustelijana oli Antti Nylén, esseistiksi kai itseään kutsuva nuori vihainen miesajattelija. Menin keskusteluun tämän Antin takia. Lähtiessäni ajattelin, että tämä Eveliina Lundqvist se sitten vaikutti mielenkiintoiselta tyypiltä.
Eveliina oli toinen panelisti. Kolmas oli Salla Tuomivaara, mutta hänellä oli Animalian T-paita päällä.
Paneelikeskustelun aihe oli "Onko eläimilläkin oikeuksia?" Se oli tietysti nykyaikaiseen tapaan provosoiva, vaikka pidin provokaatiota itse jotenkin lapsellisen selvänoloisena, triviaalina. Vaimoni opetti minulle aikanaan tuon sanan triviaali.
En nyt puhu Antista, sori vaan. Hänen juttujaan voitte lukea lehdistä jatkuvasti. Ja kirjoista, niitä ovat viisaat miehet ylistäneet. Esseitä siis. Eveliina oli minulle tuntematon, ja joku voisi sanoa, että on sitä yhä, kun en päässyt hänen kanssaan keskustelemaan. Ehkä vedän hihasta, kun tapaan hänet joskus. Hyväksyyköhän hän minua, kun olen tällainen heteronormatiivinen lihansyöjä? Aina sitä kaipaa, että ihmiset hyväksyisivät. Vaikka tietää, että aina on niitäkin, jotka eivät hyväksy.
Eveliina on maa- ja metsätaloustieteen maisteri, vegaani jo lukiotyttöiästä alkaen, puolet elämästään. Hän päätyi maisterintutkinnon jälkeen eläintenhoitajakouluun. Käsittääkseni vuoden mittainen koulutus sisältää runsaasti työharjoitteluja. Hän halusi nähdä oikeasti, millaista tuotantoeläinten arki on. Harjoittelu oli hänelle paikoin hyvin raskasta, ja hän alkoi kirjoittaa jokaisen päivän jälkeen päiväkirjaa. "Kun olin kirjoittanut jo useampana päivänä, ajattelin, että ehkä merkintäni voisi julkaista." Näin tapahtui, kirjan nimi on Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into 2014). Kaukolainasin sen tänne Paraisille ja luimme sen poikani kanssa lomittain. Keskustelimme kirjasta, ja paikoin hänellä otti ehkä vähän koville, mutta joillekin jutuille nauroimme vedet silmissä.
Kirjassa säilytetään eläintilojen omistajien yksityisyyden suoja, samoin eläinten, mutta tapahtumat kerrotaan niin kuin kirjoittaja on ne kokenut. "Jos joku muu olisi seisonut saappaissani, hän olisi varmasti nähnyt ja kokenut asiat toisin. Taustalla kaikuvat omat asenteeni ja omat aiemmat kokemukseni. Uskallan kuitenkin sanoa, etten ole liioitellut."
Eläinlääkäreiden moraali joutuu paikoin kelmeään valoon. Hauska poikkeus, johon jo viittasinkin, oli muuan EL, joka joutui eräällä tilalla tuuppimisen ja muutoinkin epäasiallisen kohtelun kohteeksi. Syynä oli hänen takkinsa, jossa luki "Animal health". Tilalliset luulivat hänen kuuluvan Animalian joukkoihin.
Eläintilat Suomessa ovat erilaisia. Lähtökohtana kirjassa ja paneelikeskustelussa oli kuitenkin, että eläin on tunteva ja kärsivä siinä missä ihminenkin. Keskustelijat pohtivat sitä, miksi lemmikkieläimestä saatettiin eläintilallakin huolehtia hyvin, mutta tuotantoeläin oli kuin massaa, eikä sen hyvinvoinnista oltu kiinnostuneita. Olin varmaan kuullut samaa keskustelua muuallakin, mutta myönnän vilpittömästi, että silmäni avautuivat tälle kysymykselle vasta nyt ensimmäistä kertaa. Kirjan luettuani ne avautuivat vielä lisää. Vastausta en osaa antaa. Tiedän, että vaikka aina eläiemen kohdatessani pyrin kunnioittamaan sitä, osallistun lihaa syömällä järjestelmään. Toivon jotenkin, että voisin Eveliinaa ja muitakin vegaaneja katsoa silmiin, puolin ja toisin, kun tavataan, vaikka saattaa sellainen olla vaikeaa kyllä, ymmärrän. Tämä lihansyöntiasiani on nyt käymistilassa kaikkinensa, mutta ajattelin, että ei sen asian ääneen sanominen minua vahingoita. Ja minähän olen ravintoni puolesta muutenkin rajoittunut mies. Ja kun nyt jäi tuo gluteenikin pois.
Eveliina kertoi kirjan julkistamisen jälkeen MTK:n vihjaisseen, ettei sähköpiiskaa ole käytetty aikoihin. Kirjassaan hän kertoo nähneensä, miten sitä käytettiin. Julkaisutilaisuudessa muuan maajussi oli tokaissut, että sehän on käyttökelpoinen väline sonnin ajamiseen. Joku toinen oli tuumannut (tästä en tiedä, oliko kyse anonyymistä nettikeskustelusta vai kasvokkaisesta dialogista), että pannaan Elina täysikasvuisen sonnin kanssa samaan aitaukseen ja katsotaan, pärjääkö ilman sähköpiiskaa.
Äh, tuntuu etten osaa kiertoilmauksin tätä sanoa. Minä vaikutuin. Vieressäni oli ystäväni, joka tällaisia teemoja ja keskusteluja seuraa työkseen, ja pysyttäytyy niistä aina jotenkin etäällä. Hänelle keskustelu oli triviaalia. Minä myötäelin. Kuuntelin koko ajan puhetta myös poikani korvin. Kun Eveliina kertoi etsivänsä maatilaa Porvoon lähistöltä, jotta voisi perustaa löytöeläimiä varten oman kodin, ajattelin, että heti kun sellainen löytyy ja eläimiä sinne saapuu, vien poikani sinne katsomaan. Tänään kirjaa lukiessani ajattelin, että semmoinen porsas se vasta olisi jotain. Ovat älykkäitä, oppivat kuulemma sisäsiisteiksikin. Mutta kun on tätä elämää tässä. Mutta ehkä vielä joskus.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti