Kummilapseni!

Olen iloinen siitä, että minulla on paljon kummilapsia. Jotenkin olen myös iloinen siitä, että edes vähän pystyn olemaan heidän elämässään. On joitain kummilapsia, joita tapaan hyvin harvoin. On isoja, on pieniä. Vanhin on aikuinen jo, kaunis nuori nainen. Saimme hänet syksyllä viikonloppuvieraaksemme. Nuorin lienee pohjoisessa, kertakaikkisen sympaattis-itsellisen oloinen poikalapsi. Tässä välissä on lukuisia eri tavoin ihastuttavia ja kiinnostavia ihmislapsia. Mainitsemaani nuorinta kummilastani olen tavannut kaikista kummilapsistani ehkä vähiten. Toivon ja uskon, että vielä tulemme tutuiksi hänenkin kanssa, kuten olen muidenkin kummilasteni kanssa tullut. Matkaa tosin on, mutta näyttää myös tuo VR käyneen aika edulliseksi sitten niiden aikojen, kun junilla enemmän sain matkustaa.

Eilen minulla oli mahdollisuus ajaa pääkaupunkiseudulta kotiini Kirkkonummen kautta. Siellä asuu yksi tai puolitoista kummilastani. Minulla oli vähän kiire, tai sanotaanko, että täällä kotona odotettiin. Päädyin kuitenkin tällaiseen itsenäisee ratkaisuun: menin tapaamaan kummilastani. Hän tuli kaksoissiskonsa kanssa kuvataidekerhosta. Minun oli tehtävä valinta myös taloon sisälle päästyäni. Jätin lyhyen sananvaihtomme jälkeen perheen äidin alakertaan touhuamaan ja siirryin lasten luokse yläkertaan. Kyselin koulukuulumisia ja kerroin omia muita kuulumisiani. Puhuimme luetuista kirjoista, harrastuksista, eläimistä (meillä molemmilla (kaikilla) on melko tuore koiratulokas perheissämme), musiikista ja muusta. Kahden 11-vuotiaan tytön lisäksi huoneeseen tulivat myös pienemmät pojat. Meitä oli siinä lattialla ringissä vaihtelevasti viidestä kuuteen heppua, ja rupattelimme iloisesti. Rupattelu olisi voinut, siltä minusta tuntui, jatkua vaikka kuinka kauan. Minä muuten muistan, että olen samassa talossa viettänyt aiemminkin vastaavanlaisia rupattelutuokioita. Mukavia muistoja siitäkin.

Kunpa voisin kaikkiin kummilapsiini säilyttää läheiset välit, ja kunpa he voisivat kokea, että olen heille aikuinen, joka on heistä kiinnostunut. Lahja-asioissa olen huono, enkä siitäkään koe huonoa omaatuntoa. Muistan, kun sukulaistätini pyysi minua kummiksi lapselleen. Olin tuolloin armeijassa ja sain viikonloppuvapaata ensimmäisenä varusmiesviikonloppuna, kun oli niin hyvä syy: ristiäiset ja kummius. Hän sanoi pyytäessään, että ei tartte olla lahjakummi. Ei siis näillä sanoilla, vaan sillä sisällöllä, että kaikkein tärkeintä ei ole, että joka joulu ja juhannus muistaa sen syntymäpäivälahjan, vaan se, niin, mikä? Jokin muu. Kristillinen kasvatus, mainitaan yleisimmin kummin tehtävänä. Profaanimpiakin näkökulmia asiaan on, ja tarpeellisia ovat muunkinlaiset yhteydet, jos jostain syystä kristillisyys lapsen elinpiiristä kokonaan puuttuu. Kuopuksellemme kummeja kysellessämme kävimme hyvän keskustelun yhden kummin, hyvän kummin, kanssa. Hän kysyi, ennen kuin lupasi, että mitä me oikein toivomme kummeilta, millaisia kummeja haemme. Miehensä ehätti siinä keskustelun lomassa vakuuttelemaan, että eikö me kuitenkin iloisin mielin oteta tämä kutsu vastaan (!) Toki ottivat, mutta saimme lisäksi hyvän konversatsioonin.

Mitä se kummi oikein tekee? Ei tee aina kovinkaan paljoa, mutta voi silti jättää järisyttävän merkityksellisiä ja pitkäikäisiä muistijälkiä lapseen. Eikä aikuinenkaan tyhjänä lähde niistä lapsikohtaamisista, silloin kun kohtaamista tapahtuu. Oli niitä sitten paljon tai vähän.

S.