Ajattelen kuitenkin, että oli hyvä, että menin.

Istuin kirkossa. Pappi puhui pahasta ja hyvästä. Samaan aikaan pahoin päihtynyt mies yritti päästä alttarialueelle. Suntio joutui ponnistelemaan voimainsa takaa. Ulos hän ei miestä saanut, mutta tämä luopui etenemistavoitteestaan ja siirtyi käytävän toiselle puolelle istumaan. Hetken kuluttua sama etenemisyritys, ja taas siirtymä viereiseen penkkiin. Tällä kerralla kyljelleen.

Minä kuuntelin papin puhetta ja oli vähän nurja olo, ei sen juopon takia, eikä ehkä, sallittakoon, papin puheenkaan takia. Myönnän kuitenkin, että sillä tavalla oli klassinen kirkossaolosyyllisyys, jos tällaista termiä nyt voi käyttää, että papin saarna koski hyvin klassista pahuuden ja hyvyyden teemaa. Voisiko sanoa dialektiikkaa? Mutta tosiaan sellainen henkilökohtainen nurjuus oli vallalla jo kirkkoon tullessani.

Saavuimme eilen pitkältä reissulta. Sitä reissussa aina rähjääntyy. Olimme lomalla, huhkimista minulla oli vain vähän: appeni ei juhlinut syntymäpäiviään, joita tulee pian täyteen 80, vaan järjesti sattumalta samoihin aikoihin kirjansaesittelytilaisuuden. Sinne pyydettiin jonkin verran ihmisiä, ja heidät piti ruokkia. Oma roolini oli minimaalinen, mutta seurasin touhua aika läheltä.

Kotona on remontti kesken. Ensimmäisen kiukun aiheutti kuitenkin avain, jonka joku lahjakas oli hakenut sille varatusta paikasta ja tuonut sisään. Sitä katselimme pihavalon kajossa keittiön ikkunaruutujen lävitse: siinä se roikkuu. Meinasin ihan hermoni menettää. Onneksi naapurin mieheltä löytyi ratkaisu: yleisavain.

Kirkkoon mennessäni vakipapin tuuraaja oli ulkona odottelemassa, tuleeko vieraita. Oli siellä sisällä jo muutama ja lisää tuli. Juopon huomasin vasta myöhemmin, vaikka vanha tuttu hän tietysti oli. Aiemmin en ole huomannut hänen häiriköineen. Tilanne oli ikävä, sillä koko toimitusmiehitys oli tilapäistyövoimaa, käsittääkseni, eikä tuollaiset ojennustyötilanteet ole kovin mukavia rutiinisuorittajallekaan.

Jossain vaiheessa saarnaa paikkakunnan norjalainen persoonallisuus käveli reppu selässä suntion luokse ja kuljetti miestä ystävällisesti kohti sivuovea. Hän ei kuitenkaan halunnut ulos, vaan kääntyi yllättäen keskikäytävää kohden. Mies sai lopulta tahtonsa läpi ja käveli keskelle, ja siitä taas taaksepäin. Hän istuutui lähelleni. Norjalainen seisoi käytävällä. Hän kuiskutteli toisen miehen korvaan jotain. Arvaan, että he ovat aiemminkin tavanneet toisensa.

Keskikäytävän reunalla istuessaan mies kaivoi tupakan taskustaan ja pani sen huuleen. Kun mies kaivoi sytkärin taskustaan ja sytytti savukkeen, minä nostin kankkuni kirkon penkistä. Norjalainen kaverini näki minun lähestyvän ja teki kädellään rauhoittavan eleen, että ei tartte tulla. Istuin alas. Sekuntit, joina juopunut mies puhalteli henkosia kirkon sisäilmaan, olivat tavallista pidempiä. Ei niitä lopulta hirveän montaa ollut. En tiedä, miten herkkä sprinklerijärjestelmä kirkossa on. Mutta pian he lähtivät. Norjalainen taluttaen, mies horjuen. Minä pidin ovia auki.

Kolehtia kerätessä suntio kiitti minuakin, vaikken mitään tehnytkään. Mutta loppumusiikin aikana mainitsemani duo palasi vanhalle paikalleen, ja taas alttarillemenosta tuli kiistaa. Mies pani lopulta hanttiin niin että kaatui. Hän itki äänettömästi. Näin kaukaa, miten rintakehä talvitakin alla nousi ja laski vavahdellen. Menin heidän luokseen ja tarjosin norjalaiselle kaverilleni apua. Hän oli koko ajan pysynyt ystävällisenä ja lempeänä miestä kohtaan. Hän vakuutti pärjäävänsä yksin. Mies makasi lattialla selällään. Suu ja silmät olivat auki. Mietin, mitäköhän mies miettii. Hänen suunsa oli pelottavan näköinen, sillä alaleuan hammasproteesi oli irronnut ja liikuskeli väljästi suuontelossa.

S.